Arvio & Jälkipyykkinaru #177: G1 Climax 35

Kesän kuumin, hikisin ja osittain myös tuskaisin painiturnaus on huipentunut kuukauden ähinän ja mähinän päätteeksi. New Japan Pro Wrestlingin G1 Climax 35 tarjosi jotain uutta, jotain vanhaa, jotain tuttua ja ehdottomasti jotain pahaa.

Mitä jäi käteen?

Podcastissa Semi käy läpi jokaisen painijan turnausta lävitse enemmän tai vähemmän pintapuolisesti sekä siinä sivussa puhuu turnauksen laajemmista tarinankaarista. Mediasoittimen alta jatkuvassa artikkelissa turnauksen antia käydään lävitse myös kirjoitetun sanan säilän voimin.

Artikkeli jatkuu mediasoittimen jälkeen.

 

---

Jotain uutta

Oli hienoa nähdä, että “uuden” ja “nuoren” ytimen joukoista joku astui toden teolla esiin. Minun repaleisissa papereissani Yuya Uemura nimittäin nappasi koko turnauksen MVP-pokaalista kaksin käsin kiinni. Mies ilmeisesti närkästyi niin pahasti siitä, että Hiroshi Tanahashi lahjoitti High Fly Flown tavaramerkin Dragongate-tähti Yuki Yoshiokalle eikä NJPW-kasvatille, että päätti näyttää kriitikoille kenelle tämä kunnia, kulta ja kukat kuuluisivat. Vaikka Yoshiokan Frog Splash, anteeksi, High Fly Flow on edelleen komeampi kuin Uemuran vastaava, niin ei anneta sen hämätä yhtään Uemuran G1-panostuksesta. Taidokkaasti käsilukkoja hyödyntävä energiapakkaus repii yleisön mukaansa vaikka väkisin ja otteli kovan luokan otteluita liukuhihnalla. Vain viimeinen silaus, ryntäys jatkopeleihin jäi uupumaan. Se ei kuitenkaan ole miehen itsensä vika. Jos tämä Uemura jatkaa samalla tasolla ja löytää tarpeeksi karismaa saadakseen kansaa laajemmin itsensä taakse, on NJPW jälleen onnistunut tähden kasvattamisessa. Uemura oli ensimmäistä kertaa G1 Climaxin kiistaton tähti, mutta ei toivottavasti viimeistä kertaa. Kunhan ei vaan jäädä tuleen makaamaan vielä vuosiksi ja vuosiksi…

Samalla kun Uemura nappasi otsikot, niin dojotoveri Yota Tsuji sai kasaan tähän asti kokonaisvaltaisimman G1-suorituksensa. Huiput eivät olleet yhtä korkealla kuin Uemuralla, mutta sentään se keskinäinen ottelu oli kaksikon välisistä kohtaamisista tähän mennessä tasokkain. Suurimmalla ennakkosuosikilla oli yleisö hyvin takanaan ja oli hyvin selkeää, kehen yleisö on eniten tykästynyt “uusista” nimistä. On jo vähän väsynyttä käyttää tästä sukupolvesta enää etuliitettä uusi, kun lähes koko konkkaronkka on 30 ikävuoden nurkilla tai sen jo ylittänyt. Ikävistä ikäkaaviosta huolimatta Tsuji oli hyvässä vireessä läpi turnauksen ja oli virkistävää nähdä, miten hänen kanssaan uskallettiin mennä päätyyn asti ja…

Korvanappiini saamani tiedon mukaan Tsuji EI voittanut koko roskaa asemoiden itseään tämän sukupolven kiistattomaksi johtotähdeksi? Palataan tähän asiaan vielä hieman myöhemmin.

Turnauksen kahdesta uudesta tulokkaasta Ryohei Oiwalla oli suuremmat paineet niskassaan. Viime syksyn paluu NOAH-reissulta ei oikein tapahtunut toivotulla ryminällä. Nyt kun dojokaveri Kosei Fujita oli noussut historian nuorimmaksi Best of the Super Juniors -voittajaksi vasta 23-vuotiaana, niin Oiwankin yllä oli paineita suoriutua. Vaikka loppusijoitus oli lopulta tukevasti lohkon keskivaiheilla, antoi Oiwa kehässä vihdoin sen myrskyvaroituksen, mitä innokkaimmat olivat toivoneet jo heti viime syksynä. Mörssäystä ja tekniikkapainia kasarihenkisesti yhdistelevä Oiwa rynnisti lohkonsa kärkisuorittajien joukkoon. Tilille kertyi ensiyrittämällä koko turnauksen paras ottelun, kun sarvia kalisteltiin ensimmäistä kertaa yhteen Yuya Uemuran kanssa. Tulinen koitos Korakuen Hallissa oli kaikkea, mitä kaksikolta vain uskalsi toivoa. Myös kohtaamiset Tsujin ja Oleg Boltinin kanssa olivat hienoja, valaen ainakin minuun uskoa, että myös tulevaisuudessa NJPW voi tarjota parhaillaan koko planeetan parasta painia. Oiwa on tuleva Tokyo Domen vetonaula, hypätkää hypejunan kyytiin ennen kuin jarrut hajoavat.

Drilla Moloney oli toinen tämän vuoden G1-debytanteista. Vaikka en nyt samanlaisiin ylisanoihin yllä kuin Oiwan kohdalla, niin myös Moloneyn turnaus sujui positiivisissa merkeissä. Nousu painoluokkaa ylemmäksi ei tuottanut suurempia ongelmia, otteluiden tarinoiden pyöriminen tappavan DRILLA KILLA -liikkeen ympärillä toi hommaan rakennetta eikä mitään suurempia ohivetoja nähty. Äärimmäisen huvittava ottelu Shota Uminoa vastaan ja päräyttävä revanssi Shingo Takagia vastaan nousivat Moloneyn kesätalkoiden kohokohdiksi. En pane pahitteekseni, jos Moloney ärjyilee itsensä mukaan myös ensi vuonna, mutta en toisaalta erityisesti hämmästy, jos mies jää karsintakierroksille.

Lisää tuoretta verta on näköpiirissä ensi vuotta ajatellen, sillä opintomatkaansa viimeisen noin puolitoista vuotta viettäneet Yuto Nakashima ja Oskar Leube palasivat New Japanin kehään viimeisen illan alakortissa. Uusilla kledjuilla ja nimillä varustetut OSKAR ja Yuto-Ice tunnetaan nyt joukkueena nimellä Knock Out Brothers ja täydentävät War Dogs -jengiä. Yuto-Icen muodonmuutos vitivalkoiseen pukeutuvaksi räppäriksi nostatti varmasti eniten kulmakarvoja. Kaksikko toivottavasti saa näytön paikan ensi vuoden G1 Climaxissa, mutta ennen sitä vuorossa on vahtivuoro tyhjyyttään ammottavassa joukkuedivisioonassa. Palataan tarkastamaan mihin väliin kaksikko asettautuu uuden ytimen nokkimisjärjestyksessä ensi vuoden puolella.

Jotain yllättävää

On aina yhtä ihanaa tai kauheaa katsoa, kun tarkkaan ennustetut suuntamerkit menevät vihkoon heti ensimmäisenä päivänä ja lohkon kärkisijoille ryntää todellinen musta hevonen. Kolmen kierroksen jälkeen piti muutamaan otteeseen hieraista silmiä sarjataulukkoa katsoessa. Siellä se YOSHI-HASHI liitää, koko turnauksen ainoana tappiottomana painijana ja lohkonsa kärkipaikalla. Romahdus takaisin pohjalle oli välttämätön, vaikka oma piste-ennätys saavutettiinkin. Siinä sivussa “Tacos” toki otteli useamman oikein mukavan ottelun. Shokkijohdon momentum pysyi yllä lähes päätyyn asti, sillä YOSHI-HASHI sai kankun parikin kertaa penkin reunalle isojen päänahkojen nappaamisen ollessa vain hiouskarvan päässä. Mitä tahansa voi tapahtua G1 Climaxissa, jopa YOSHI-HASHIn jatkokamppailu.

Povasin ennakkoon SANADAsta koko turnauksen suurinta floppia. Olin onnekseni rahtusen väärässä. Kyllähän SANADAn kintut tarpoivat pitkälti syvällä sonnassa, mutta siinä sivussa nähtiin muutamakin hämmästyttävän pirteä esitys. SANADA pääsi yllättämään, kun jokainen ottelu ei saanut hapuilemaan kohti pikakelaus-nappulaa. Jopa kammoksuttu aseveljien koitos EVILiä vastaan edusti luojan kiitos muutaman minuutin jäniskevennysosastoa. Eivät muutamat valopilkut ja naurattava diskopalloasu nosta SANADAa puhtaille papereille asti, mutta vinoon asetellun papukaijamerkin arvoinen suoritus lienee silti. Toivonko näkeväni yhtää SANADAn yksilöottelua ennen seuraavan vuoden G1 Climaxia? En todellakaan!

Viime vuonna Callum Newman nostatti tattia lähes yhtä tehokkaasti otsaan kuin El Phantasmo pahimmillaan. Suoritustaso häilyi hyvän ja huonon laajassa välimaastossa, mutta etenkin miehen nappaamat voitot tulivat tarinankerronnallisesti niin tökerösti, että William Shakespearen luut pyörivät hyrrää haudassaan. Tänä vuonna nuori britti oli neitsytmatkaansa parempi. En nyt väittäisi yhdenkään ottelun kutitelleen huippuottelun rajoja, mutta toisaalta hänet pidettiin ihan fiksusti pienemmän profiilin turnausotteluissa läpi kuukauden reissun. Yllättävästi pahimmat Will Ospreay -lainat vaikuttivat jääneen taka-alalle Newmanin hiljalleen versotessa omaksi miehekseen laimean jäljittelyn sijasta. Yllättävä tasaisuudessaan, jos tasonnousu jatkuu samoilla poluilla myös tulevina vuosina, voi New Japanilla olla käsissään jälleen arvokas palanen yläkortissaan.

Turnauksen suurin mysteerilaatikko oli Great O-Khan, josta en osaa oikein koskaan arvioida, mitä on luvassa. Tämän vuoden G1-versio O-Khanista oli kuitenkin ehkäpä parasta tai edes tasaisinta mongolimörköä tähän asti. Tiskiin iskettiin tasokkaat näytökset Shingo Takagia, Konosuke Takeshitaa ja Zack Sabre Jr:a vastaan, viimeksi mainittu oli jopa yksi koko turnauksen suosikeistani. Voi toki huomauttaa, että kovat näytökset tulivat lohkon kolmea parasta (terveenä ollutta) painijaa vastaan. Kehätoiminnnan nokkimisjärjestyksessä alaempiarvoisia koltiaisia vastaan jälki ei toki ollut yhtä näyttävää. Silti, O-Khanin näennäinen vakiintuminen edes G1-vaihteen löytävästä keskikortin nimeksi riittää positiiviseksi yllätykseksi. Toivotaan käyrän jatkuvan edes yhtä tasaisena myös ensi kerralla. United Empire -toveri Newmanin kanssa syntynyt joukkue saattaisi hyvinkin olla kummallekin paras ratkaisu, sekä oman kehityksen kannalta, että kuivaa joukkuedivisioonaa piristämään.

Jotain vanhaa

Ässän viimeisen matkan piti vetää kansaa lehtereille edes hieman vanhaan malliin. Toisin kävi, sillä tämän vuoden G1 Climax veti väkeä yhteensä vähemmän kuin kaksi edellistä vuotta ja jäi pahimmillaan jopa koronarajoitusvuosien taakse. Vaikka kansa jäi kotiin odottelemaan Tetsuya Naiton seuraavia peliliikkeitä, niin Hiroshi Tanahashi repi polven rippeistään vielä viimeiset mehut irti. Ei mies tietenkään liiku kuten ennen, mutta Tanahashi pelasi niillä palikoilla, mitä hänellä oli käytettävissään. Ja vaikka mies kategorisesti kieltäytyy lopettamasta hieman enemmän akrobatiaa vaativien Slingbladen tai High Fly Flown käyttöä, niin silti kankeudella suoritetuissa tempuissa on tarpeeksi tunnetta ja rakkautta mukana saadakseen paatuneen sydämen raatoni sykkimään. Tanahashin sydämellinen viimeinen matka ei synnyttänyt enää legendaarisia otteluita, mutta kunnialla ja muutamalla ehdottoman hienolla suorituksella päästiin päätyyn asti. Olisiko turnaus voinut päättyä kauniimmissakin merkeissä? Todellakin, mutta kaiken on vaan taas oltava pahaa.

Shingo Takagi jatkoi tutun tasaisia otteitaan. Nyt kun Hirooki Goto oli sivussa, niin jonkun koltolle piti langeta entistä suurempi vastuu kovaotteisista väännöistä. Takagillehan tämä sopi kuin nenä päähän. Kun B-lohkosta tippui yksi nimi jo kättelyssä pois, niin Takagille lankesi vieläkin suurempi taakka olla suorittamassa illasta toiseen. Ei Takagi mitään uutta tuttuihin resepteihinsä tarjonnut, mitä nyt vastustajat ottivat pahaksi tavaksi lukea lohikäärmeen tavaramerkkituuletuksen aikarakosen tismalleen oikein lähes joka ottelussa. Tutun tulisilla pöperöillä jälki oli kuitenkin jälleen tasokasta. Takagi ei pettänyt, eikä varmaan petäkään ennen kuin kroppa hajoaa kasaan. Takuuvarma päivästä toiseen.

Jos jostain painijasta paistoi palava näytönhalu, niin se oli ehdottomasti Taichi. Kokeneen konnan paikka auringossa aukeni vasta takaportin kautta ja Taichi otti tästä ilosta kaiken irti. Vahvat esitykset näyttivät jälleen, että miehessä riittää vielä virtaa keskikortin työjuhdaksi. Villeimmät jatkokaaviot veivät miesstä todellisella kostoreissulle aina pudostuspeleihin asti, mutta todellisuus oli realistisen masentava lohkon jumbosija. On toki huolestuttavaa promootion kannalta, että 15 vuotta keskikortissa oleskellut jo 45-vuotias Taichi oli paikoin suositumpi kuin kukaan tuoreista nimistä. Ongelma juontaa juurensa enemmän johtoportaan suunnasta, joten paha sitä Taichia on rangaista siitä, että kansa rakastaa pelihousujaan repivää karaokekonettaan.

Jotain tuttua

Zack Sabre Jr on ehkäpä tällä hetkellä maailman suosikkipainijani, joten mielipiteeni ovat jälleen kerran törkeän subjektiivisesti sävytettyjä. Hallitseva IWGP World Heavyweight -mestari vastasi lähes jokaisen lohkotoverinsa turnauksen parhaasta ottelusta ehkä paria poikkeusta lukuun ottamatta. Tässähän ei ole mitään outoa, olihan ZSJ jo viime vuonna koko turnauksen ehdoton ässä. Vaikka tällä kertaa Uemura pääsi vakuuttamaan enemmän ja vaikka TMDK-kaveri Oiwa pääsi näyttämään kynsiään, niin olihan brittiluikero edelleen aivan huipputasolla. Kehätyylillään Sabren luulisi olevan vielä G1-kiertueen kohokohtia vielä pitkän aikaa.

Mitä Shota Umino on? Tämänvuotisessa suorituksessa oli taas jotain tuttua. Kuun asennon, tuulen suunnan ja ilmankosteuden ollessa kohdillaan kykeni Umino sellaisiin otteisiin, mitä häneltä on odotettu ja toivottu. Ottelusarjan jatko Sabrea vastaan oli jälleen yksi hieno lisä kaksikon välisiin vääntöihin. Puolivälierissä nähty ottelu Tsujia vastaan oli puolestaan niin tulinen kuin toivoa sopi miesten aseman huomioon ottaen. Siinä välissä oli myös hetkensä, mutta Umino tuntuu jopa lohkon kakkospaikan nappaamisen jälkeen olevan tuuliajolla. Onko tulevaisuus ässän pöksyissä, kaljuna Ishii-verrokkina, muuntautuuko mies tulevaisuudessa vielä “kolmannen luvun” arvoisesti vai onko mies ikuisesti tuomittu tuijottamaan tyhjyyteen tyhjin katsein ja lainatamineet niskassaan? G1 ei tarjonnut vieläkään vastauksia promootiolle, faneille eikä myös miehelle itselleen.

Viime vuonna Konosuke Takeshita oli timanttinen vieras ja yksi G1 Climaxin ehdottomia kohokohtia. Toinen yritys uuden kolmoissopimuksen alaisena ei sujunut yhtä sutkeasti. Olihan Takeshita tosiaan edelleen turnauksen kärkisuorittajia, mutta palanen viime vuoden magiasta oli kadonnut eetteriin. Eivät painitaidot olleet mihinkään kadonneet, mutta ehkä fiilikseen vaikuttivat massiivisiin odotuksiin nähden alisuorittaneet lohkokoitokset brittiduo Gabe Kiddiä ja Sabrea vastaan. Ehkä Takeshita oli hieman väärässä roolissa. Pitkittyneen polvivamman sympaattinen myyminen mieheltä, joka on tunnettu dynaamisena pommikoneena saattoi olla pienoinen vikatikki. Pudostuspeleissä Takeshita oli oma itsensä, sillä ottelut David Finlayta ja Sabrea vastaan olivat turnauksen parhaimmistoa. Jos Takeshita olisi oikeasti osana New Japanin vakiokokoonpanoa, niin hänen harteilleen olisi hyvä rakentaa uutta vankkaa perustaa.

Ah, Oleg Boltin toi jälleen raikkaan tuulahduksen mukanaan, Kazakkijärkäle ei turhia kumartele vaan mörssää menemään jopa ylisimppelillä tyylillä. Sympaattisen könsikkään koko repertuaari rakentuu Fireman’s Carry -liikkeiden ympärille, siinä sivussa toki nähdään klassisempaa junttaa ja tönäisyä. Keskivartalon kurmotus pitää ottelut selkeänä, tiiviinä ja fyysisen raikkaina. Onhan Boltin toki edelleen karkea liikkeissään ja kun askelmerkit menevät sekaisin, niin ne todella menevät sekaisin. Esimerkkinä ottelu Tsujia vastaan jäi odotettua vaimeammaksi vastustajan luchavaikutteiden hitsautuen kehnosti yhteen Boltinin kanssa. Boltin pitäisi pitää myös mahdollisimman kaukana HoT-toilailuista (lienee turha toive, sillä Don “Bad Luck” Fale näyttää olevan seuraava NEVER-haastaja). Noin muuten Boltin oli pomminvarma piriste jokaisessa A-lohkon tapahtumassa. Rakastan vihreänkarheaa Boltinia antaumuksella enkä pahastu hirveästi, jos hänen kattonsa kehätyöskentelijänä olisi lopulta tässä.

Epäilyni David Finlayn riittävyydestä yläkortin rooliin alkavat olla menneen talven lumia. AJ Stylesin ja Kenny Omegan rimat saattavat toki olla tavoittamattomissa, mutta Finlay on tehnyt nyt pari vuotta hyvää duunia kesän karkeloissa. Finlayn turnaus ei suurempia kommentteja herättänyt. sillä taso on vakiintunut lähes aina pätevän tasolle. Suurin sulka hatussa taitaa olla hämmästyttävän hyvä ottelu SANADAa vastaan, mutta Finlay oli edelleen hyvä tanssipari Uemuralle ja Tsujille sekä tuoreena lisäyksenä tyyli natsasi myös hyvin yhteen Boltinin ja Oiwan kanssa. Finlay on sementoinut itsensä toimivaksi palaseksi yläkortissa. Haikailenko suuren päämestaruuspushin perään? Enpä oikeastaan, mutta roolissaan yläkortin portilla Finlay on näyttänyt olevansa ylennyksen arvoinen.

Jotain pahaa

Gabe Kiddin loukkaantuminen heti turnauksen ensimmäisessä ottelussaan langetti pikaisesti tummia pilviä New Japanin painitaivaalle. Hallitsevalle Global-mestarille oltiin pedattu viime vuoden tapaisesti paikka lohkonsa työjuhtana. Jo pari huippuottelua tililleen tänä vuonna kilauttanut Kidd jäi valitettavasti ensimmäiselle etapille polvivamman vuoksi. Synkemmät pilvet muodostuivat vasta turnauksen loppumetreillä. Ei, vamma ei näytä vaativan pidempää poissaolojaksoa, vaan vielä pahempaa. Kidd tekee paluunsa jo AEW:n ja NJPW:n yhteistyötapahtumassa Forbidden Doorissa Englannissa. NJPW-fanit, joiden lempipuuhaa Gedo-voodoonukkejen askartelun ohessa on maalata piruksi pukeutunutta ja ilkeästi virnuilevaa Tony Khania joka seinälle, olivat kaikkea muuta kuin ilahtuneita uutisesta. Yhteistyötapahtuma kun on sitä enää nimellisesti, sillä NJPW-painijoita on kirjoitushetkellä tapahtumaan ilmoitettu vain muutama hassu. Huoli siitä, että alkuvuonna päräyttävän läpimurron suorittanut ja kuolematonta rakkauttaan leijonasymbolia kohtaan vannonut Kidd lentää pesästä heti tammikuussa, jatkaa kasvamistaan.

Huhupuheiden mukaan El Phantasmo on hyvä painija. Hyvin mahdollista, olenhan nähnyt mieheltä useammankin hyvän ja jopa erinomaisen ottelun vuosien varrella. Silti, jo toista vuotta putkeen, katsoisin lähes ketä tahansa muuta G1 Climaxissa kuin El Phantasmoa. Hyi, en kuitenkaan sinua, Chase Owens. Oli Phantasmolla tässäkin rypäisyssä parikin ihan kivaa ottelua, mutta toisaalta kuka ei nyt ottelisi Zack Sabre Jr:n kanssa vähintään hyvää ottelua. Owens, pistä se käsi alas. Pelkkä ELP:n naaman ilmestyminen ruutuun aiheuttaa kuitenkin lähes välittömän masennusreaktion. Ongelma lienee jälleen, kuten tavallista, omassa päässä. Meno on päällisin puolin kelvollista, mutta tunteiltaan onttoa. Tämän paikan voisi säästää ensi vuonna jollekin, kiitos. Owens, painu nyt helvettiin siitä norkoilemasta!

Muistan vielä kuin eilisen, kun veistelin toivon kyyneleet silmässä rivin jos toisenkin tekstiä Ren Naritan oppimatkalta paluun jälkeisistä hetkistä. TV-mestaruusturnauksen ottelut Ishiitä ja Sabrea vastaan antoivat toivoa, että Katsuyori Shibatan oppipojasta oli tosiaan kuoriutumassa lempinimensä mukainen “Son of Strong Style”. Nuo häviävät hetket ovat kadonneet kuin kyyneleet sateeseen. Narita on House of Torture -vorteksissa menettänyt lähes kaiken, mikä teki hänestä lupaavan painijan. Kyllähän kylillä väitetään, että Narita on heel-hahmonsa myötä löytänyt myyttisen palasen nimeltä karisma, mutta pitikö se löytää kaiken muun kustannuksella. Yoshinobu Kanemarun sisäänjuoksut Milano Collection AT:n mylvivällä YOSHINOBUUUU-parkaisulla eivät ole se elementti, joka parantaa Naritan kokonaisuutta. Avausottelu (ketäs muutakaan kuin) Sabrea vastaan oli vielä sekoilustaan huolimatta positiivisen puolelle yltänyt ottelu ja lienen myös yksi harvoja joka sai edes jotain iloa irti Naritan ja Uminon keskinäisestä kohtaamisesta. Harvojen kohokohtien jälkeen kuitenkin liu’uttiin kulahtaneelle sketsilinjalle, minkä aikana jopa paatunein suomikomedian fani toteaisi, että tämä hokema kului jo loppuun. Haluaisin uskoa, että Naritasta on vielä vähintään siedettävään keskikortin rooliin, mutta yhä syvempi uppoaminen Yujiro Takahashin pimeiden taiteiden lumoihin tappaa tehokkaasti uskoani vuosi vuodelta.

Huoh. Ja sitten on jäljellä EVIL.

Mitä voi House of Torturen johtohahmosta enää kirjoittaa? Olen käyttänyt vuosien mittaan aivan tarpeeksi virtuaalista mustetta ja fyysisiä äänihuuliani parjatessani miehen otteita ja otteluita. Kulahtaneeseen sketsivihkoseen ja hullunkuriseen pelleauton miehistöön lisättiin tänä vuonna niinkin ihana, uniikki ja hidas lisäys kuin Don Fale. Kyllä vain, vanha kunnon BAD LUCK FALE rymisi paikalle rantautuneen valaan ketteryydellä ja avitti EVILiä kohti lohkovoittoa. Jotkut voivat pitää toki EVILiä nerokkaana keskikortin komediaheelinä ja vaikka en voi väittää etten saanut huumoria irti Falen yhdestä ja puolesta bumpista ottelua kohden, niin voin väittää EVILin koko aktin rasittavan minua enemmän kuin mikään muu koko painispektrumissa. Näen jo sieluni silmin piinaavien “Lol, sua on workattu” -viestien täyttävän kommenttikentät, mutta sitten havahdun todellisuuteen muistaessani ettei kukaan näitä oikeasti lue ja puran vaan neuroosejani päättymättömän kylmään bittiavaruuteen. Osaako kukaan selittää miksi ihmeessä tämä “keskikortin” komediakonna voittaa lohkonsa? Ja menee LOPPUOTTELUUN asti? Nauttiiko tästä oikeasti joku?

Pimeyden kuningastakin suurempi paha oli tänä vuonna kuitenkin itse Gedo. En nyt puhu miehestä managerin ominaisuudessaan, jossa hän käkätteli taas menemään Finlayn rinnalla ilman sen kummempia kommentteja, vaan buukkauspuolen (vähintään julkisena) herrana ja hidalgona. Kun Hiroshi Tanahashin, LEGENDAARISEN Hiroshi Tanahashin uran viimeinen G1-ottelu loppuu siihen, että EVIL käkättäen selättää tämän vyön alle kohdistuneiden iskujen jälkeen, niin en suutu tuolle pahansuovalla kelmille. Mietin miten kummassa tämä on arvokas tapa lopettaa yksi kaikkien aikojen G1-painijoiden putkista. Jopa vajaata vuosikymmentä aiemmin Yuji Nagata saattoi joutua painimaan viimeisen ottelunsa Bad Luck Falea vastaan, mutta sai Falelta harvinaisen ja siitä johtuen tunteikkaan kunnianosoituksen ja Ryogokun yleisöltä raikuvat suosionosoitukset. Kun astetta suurempi nimi, ässä itse häviää, EVIL juhlii kuin mitä tahansa muutakin tavallista G1-voittoa ja Tanahashi talutellaan pois paikalta ilman suurta fanfaaria. Samalla voi ihmetellä kenen mielestä oli järkevää asettaa Yota Tsujin matemaattiset jatkohaaveet Tanahashin tappion varaan. Kyllä, suurimman ennakkosuosikin ja sukupolvensa johtotähden kohtalo nojasi vain ja ainoastaan firman suurimman jäljellä olevan legendan tappion varaan firman suurinta konnaa vastaan.

Ei huolta, asiat pahenevat.

Kun Tsuji ja EVIL kohtaavat välierässä, näyttävät askelmerkit selviltä. Tsuji selvittää tiensä pelleautosta purkautuvan klovniryhmän lävitse ja kostaa tappionsa lohkovaiheen puolelta marssien toista kertaa putkeen G1-loppuotteluun asti. Sitten Bad Luck Fale iskee voimapommin ja EVIL selättää ilman suuria fanfaareja. Paljon olen vuosien varrella nähnyt New Japanissakin, mutta muistan harvan buukkausratkaisun vaikuttaneen niin paljon, että olisin halunnut jättää turnauksen katsomisen siihen paikkaan, vain kaksi ottelua ennen maaliviivaa. Eikä nyt kyse ole siitä, että EVIL meni loppuotteluun asti, vaan siitä millä tavalla se tehtiin. Bad Luck Fale, herran vuonna 2025, ratkaisee G1 Climaxin, planeetan arvokkaimman ja arvostetuimman painiturnauksen kohtalon? Mitä helvettiä?

“Lol, sua on workattu, se on pelkkää painia.”

No, onneksi sentään joku Tsujin toveri saa kunnian kaataa EVILin loppuottelussa ja pelastaa New Japanin tältä kurimukselta?

Melkein, sillä finaalissa on Konosuke Takeshita ja yhtäkkiä kukaan ei ole tyytyväinen yhtään mihinkään.

Takeshita täyttää kyllä komeasti suurimman osan kriteereistä. Mies on vasta 30-vuotias, kuulunut maailman kärkiluokan painijoihin jo useamman vuoden ajan, japanilainen ja vieläpä NJPW:n palkkalistoilla. Eihän tässä pitäisi olla mitään vikaa! Valitettavasti Takeshita on ollut käytännössä heel kaikissa NJPW-esiintymisissään ja AEW/DDT/NJPW-kolmoissopimuksensa vuoksi paikan päällä vain ajoittain. Kansa pitää Takeshitaa vierailijana eikä yhtenä omistaan. Jos minulle olisi ennen turnausta kerrottu, että Takeshita on toinen finalisteista, niin olisin ollut kovin iloinen. Nyt voi vaan kummastella, mitä juuri tällä parituksella haettiin. Niinpä kasassa oli loppuottelu, jossa karkeasti puolet tai jopa yli puolet paikan päällä olevasta yleisöstä oli EVILin puolella. Uskon, että Gedon suurissa suunnitelmissa EVIL/Takeshita olisi ollut toisinto mainiosta vuoden 2019 loppuottelusta, jossa DDT-kasvatti Kota Ibushi kohtasi Bullet Clubin johtajan Jay Whiten. NJPW:n fanit olivat ottaneet silloin jo vuosia heidän riveissään painineen Ibushin omakseen ja White oli ehkäpä heel-runinsa aallonhuipussa. Nyt tilanne oli hiukkasen erilainen.

Toki jos itse loppuottelu olisi ollut vielä hyvä, niin osalta tältä sekoilulta olisi voinut ummistaa silmiään. Eihän siinä kestänyt kuin kaksi minuuttia, kun SHO, Takahashi, Kanemaru, DOUKI, Fale, SANADA, Narita ja Dick Togo rynnistivät paikalle nenät punaisina ja hiukset pystyssä. Sitten ylimääräiset herrasmiehet raahataan pois paikalta ja yhtäkkiä pitää uskoa, että viimeiset viisi vuotta törttöilyn tahtipuikkoa heiluttanut EVIL avaa mystiset takaraivoon kahlitut mörssärikykynsä painien uskottavan tasaväkisesti ja puhtaahkosti. Puoli vuosikymmentä on opettanut minulle, että ennemmin tai myöhemmin vähintään Togo palaa rikospaikalle! Ei sitten palaakaan ja Takeshita voittaa. Jaa. Tyhjiössä ottelun jälkimmäisestä puoliskosta voi nauttia puromättönä, mutta kokonaisuudessaan loppuottelu oli sietämätön pala painioopperaa.

Onko Takeshita sitten se siltapalanen, joka nostattaa tämän vuosikymmenen sukupolven tähtiasemiin ja kääntää NJPW:n kurssin takaisin nousuun? Helvetistäkö minä tiedän, kun tuntuu että jonotusperiaatteella toimivissa pusheissa lienee vielä edessä YOSHI-HASHIn suuri hyökkäys päämestaruuskuvioihin, Taichin vuoro parrasvaloissa ja Bad Luck Falen paluu mestaruuskuvioihin! Takeshitasta tuli ensimmäinen “ulkopuolinen”, joka on voittanut G1 Climaxin ja sitä edeltävistä yksilöturnauksista pitää palata aina vuoteen 1985 ja Andre the Giantin IWGP Leaguen voittoon asti. Paperilla Takeshita on toki NJPW-painija, mutta käytännössä suurin osa vuodesta menee Yhdysvalloissa. Voiko tässä vaiheessa enää luottaa, että joku joukosta Tsuji, Uemura, Oiwa tai Umino saa oikeasti vetovastuun? Ei kenelläkään ole tavallisessa tapauksessa mitään ongelmaa hitaan nousun kanssa kortin pohjilta aina pääotteluihin asti. NJPW:llä ei vaan ole aikaa odottaa. Huipulla ei ole ketään vetonaulaa jäljellä. Uminosta ei tule seuraavaa ässää, jos hän häviää viisitoista mestaruusottelua ja tähdittää Domea oltuaan viimeisenä omassa G1-lohkossaan kuten viime vuonna! Tsuji on lähimpänä, tilillä on jo yksi turnausvoitto ja yksi yksilömestaruus, mutta olisiko vaikutus ollut vielä kovempi jos päätyyn asti olisi rohkeasti menty jo kesällä 2023 tai keväällä 2024? Valitkaa joku, painakaa raketin käynnistysnappulaa ja rukoilkaa parasta. Yrittäkää edes! Hei, ehkä Takeshita siirtyy täyspäiväiseksi ensi vuoden alussa, suuri Dome-ottelu Tsujia vastaan sytyttää bisneksen taas liekkeihin, Umino löytää itsensä, Uemura löytää yleisön, Kidd löytää Japanista tarpeeksi ison palkkapussin, Oiwa löytää parturiin ja seuraava vuosikymmen näyttää taas valoisalta myös lippuluukulla.

Luotto siihen, että Gedo ja muu nykyinen buukkausryhmä tähän pystyy, on rapeutunut käsiin.

Vuoden yhdestä suurimmista ja tärkeimmistä paikoista NJPW:n buukkaus tiputti pallon tökeröön tyyliin.

En muista milloin viimeksi G1 Climax on onnistunut jättämään näin karvaan jälkimaun suuhun.

Ei muuta kuin ensi vuonna uudestaan, ehkä jo toivottavasti eri kapteenin komennossa.

Turnauksen kovimmat ottelut

Yuya Uemura vs Oleg Boltin (Night 1)

Turnaus alkoi heti vahvasti, kun viime vuodelta uupumaan jäänyt ottelu käynnisti paini-iloittelut. Simppeliäkin simppelimpi Boltin oli tyylillisesti nappiosuma klassisempaan suuntaan tähtäävän Uemuran kanssa.

Yuya Uemura vs Yota Tsuji (Night 3)

Dojotoverit ovat kytköksissä toistensa uriin nyt ja aina. Neljäs keskinäinen kohtaaminen opintomatkojen jälkeen oli ehdottomasti sarjan paras. Luchapainotteinen voimanpesä ei antanut kilpakumppanilleen armoa eikä tulinen Uemura jäänyt turhia kainostelemaan. Toistensa temput tunteva kaksikko loihti kasaan hienon pääottelun. Katto lienee tämänkin kaksikon kohdalla vielä korkeammalla.

Shota Umino vs Zack Sabre Jr. (Night 4)

Zack Sabre Jr. on ehkä Shota Uminon paras vastustaja. Ette ehkä usko tätä sen Dome-ottelun jälkeen, mutta ZSJ ja Umino tekivät sen jälleen. Jo kolmatta kertaa, jos minulta kysytään! Tulinen kohtaaminen toi Uminosta jälleen parhaat puolet esiin. Sabre on totutun erinomainen itsensä. Jos tämänkaltainen Umino nähtäisiin illasta toiseen, niin kriitikot olisivat astetta hiljempaa.

Yota Tsuji vs Ryohei Oiwa (Night 5)

Raskassarjalaisten ensikohtaaminen oli raikas kahden eri tyylisuunnan kohtaaminen. Takatukkien kokoontumisajot osoitti, että Oiwa on löytänyt opintomatkan vireensä ja että Tsuji on löytänyt toivottua osumavarmuutta otteisiinsa. Kaksikon välinen potentiaali kutkuttaa, kun ensimmäinen kokeilu ylsi jo komeisiin mittoihin.

Shingo Takagi vs Konosuke Takeshita (Night 6)

Kun Tokyo Domessa Takagin ja Takeshitan ensikohtaaminen oli hyvä, mutta jätti jotain hampaankoloon, niin G1 kuittasi tammikuussa annetut lupaukset. Fyysinen NEVER-henkeä uhkunut mättö oli alkukierrosten suurin hitti. Häpeilemättömän äänekäs, näyttävä ja messevä mättö ei jättänyt kylmäksi ja väläytti että kyllä lohikäärme hengittää edelleen tulta.

Zack Sabre Jr vs Great O-Khan (Night 10)

Kun Great O-Khanilla napsahtaa kerran pariin vuoteen kunnolla päässä, niin lopputulos on sen mukainen. G1-suorite heilahti mielenkiintoisesti oikeasti hyvä puolelle, kun O-Khan sai pistää matto-osaamistaan käytännön kokeiluun varvaslukkovelhoa Sabrea vastaan. Kiehtova koitos, joka erottui edukseen massasta.

Yuya Uemura vs Ryohei Oiwa (Night 13)

Ensikohtaaminen ei pettänyt. Uudet toivot iskivät ensihuitaisulla kunnarin, kun Korakuen Hallin painipyhätössä nähtiin koko turnauksen paras ottelu. Vastalause päättömälle kyynärpäämätölle ja suurille sukelluksille, kohtaaminen rakentui oivasti intensiivisen ketjupainin ympärille. Kaiken toivon ja järjen mukaan tämä kaksikko taistelee tulevaisuudessa turnausfinaaleissa ja suurissa mestaruusotteluissa.

Yuya Uemura vs David Finlay (Night 15)

Dramaattinen A-lohkon päätös ratkaisi viimeisen jatkopaikan ja tunnelma oli sen mukainen. Finlay on kohonnut monien mielestä firman ehdottomaan parhaimmistoon ja tämänkaltaisten otteluiden perusteella ymmärrän, mistä moiset tuulet puhaltavat. Samalla turnauksen MVP sai vielä viimeisen sulan hattuunsa.

Yota Tsuji vs Shota Umino (Night 17)

Kaksi nimeä, joista on yritetty vaihtelevalla panostuksella ja menestyksellä leipoa tämän sukupolven kantavia pilareita olivat ensimmäistä kertaa vastakkain sitten yhteisen lohkovaiheen ottelun kaksi vuotta takaperin. Lopputulos oli mainio kohtaaminen, jossa etenkin lopputykittely jäi mieleen. Brutaaleja lariateja ja vielä brutaalimman kuuloisia choppeja jaettiin samanlaisella innolla kuin ilmaisia ämpäreitä kotimaan kamaralla.

Zack Sabre Jr. vs Konosuke Takeshita (Night 18)

Toinen kerta toden sanoi. Kun yksi turnauksen odotetuimmista otteluista jäi alkulohkovaiheessa vielä ihan kivan tasolle, niin välieräkamppailussa oli loppuottelupaikan lisäksi pelissä vielä pieni kunnianpalautus. Siihen ZSJ ja Takeshita myös ylsivät. Turnauksen harmillisesti viimeinen hyvä ottelu.