Arvio: wXw 16 Carat Gold 2025

Artikkelin kuvat: Ian Hamilton / Backbodydrop.com

On ehtinyt vierähtää muutama hetki tai jopa jokunen vuosi, kun viimeksi kurkkasin mitä Saksan wXw:ssä oikein tapahtuu yksittäisten ottelusuositusten ulkopuolella. Mikä olisikaan siis parempi tapa vilkaista Manner-Euroopan helmen nykytila kuin perinteinen 16 Carat Gold -turnaus? Itse asiassa paremman käsitteen saisin, jos wXw:n pariin hyppäisi muuhun kuin turnausaikaan, kun paikalle lennätetään tarkoituksella paljon ulkopuolisia nimiä. Joka tapauksessa, Euroopan suurimman painiturnauksen tarjonta vaikutti tänä vuonna olevan sen verta mielenkiintoinen, että tohdin upottaa varpaani saksalaisaltaaseen. Aivan kaikkeen ei kantti riittänyt. Karaattiviikonloppu on ehtinyt paisua jo seitsemän tapahtuman möhkäleeksi, kun kolmen turnauspäivän oheen on ujutettu tutun shoot style Ambition-tapahtuman ja torstain Inner Circle -alkulämmittelyn lisäksi vielä kaksi showta lisää. Oma aika ja kiinnostus riitti tällä kertaa vaan Caratin kolmeen iltaan, Ambitioniin ja kehuttuun Inner Circlen pääotteluun.

Hieman päälle neljän tapahtuman kaikkia käänteitä on lähde tällä(kään) kertaa käsittelemään perinpohjaisesti, vaan seuraavien kappaleiden aikana on tarjolla lähinnä yleisluontoinen katsaus tämänvuotisesta tarjonnasta.

Uudistunut ydin

Viimeksi kokonainen wXw-tapahtuma on uponnut varmaan viime vuosikymmenellä, joten ei olisi pitänyt tulla suurena yllätyksenä, että vanhat vakiokasvot ovat lähes kauttaaltaan poissa ja uudet nimet ovat astuneet esiin viimeisten vuosien aikana. Vanhoista tutuista olivat oikeastaan läsnä vain Suomessakin viime vuonna vieraillut Robert Dreissker, Bobby Gunns, kehäkuuluttaja Thommy Giesen ja päätuomari Tassilo Jung.

Suuri osa uudesta ydinryhmästä on ollut toki mukana pitkään, mutta noussut esiin vasta näin 2020-luvun puolella. Yhden suurimmista valokeiloista viikonlopun aikana saanut Ahura oli ollut viimeksi katsoessani alakortin joukkueessa, joten ei ollut ihmekään etten ollut tunnistaa koko kaveria. Kokonaisvaikutelma oli positiivinen, mutta aivan täysosumaa ei yleisön suursuosikki onnistunut iskemään. Kosketuspintaa yleisöön kieltämättä on, kaikkien otteluiden loppurutistus oli hyvää settiä, mutta jokin luikerossa kokonaisuudessa jäi vielä hiertämään. Ranskan Aigle Blanc pitää myös mainita vakionimistä puhuttaessa. Kalpea ja kapoinen lenturi muistuttaa ruumiinrakenteellisesti ja painityylillisesti nuorta Will Ospreayta, mutta en noin muuten näe vielä fransmannissa Ospreayn kaltaisen urakehityksen potentiaalia. Toki en sitä uskonut nuoresta Ospreaystakaan, sillä tavaramerkkini on olla väärässä vain lähes kaikesta. Joka tapauksessa, Blanc vaikuttaa vielä hiomattomalta timantilta. Avausillan kohtaaminen Leon Slaterin herätti Turbinenhallen yleisön lopulta liekkeihin, vaikka itse en kotisohvalla moiseen ilomölinään hertynytkään. Parhaimmillaan mies oli vielä seuraavien iltojen joukkueotteluissa, joissa päämääräänä oli lähinnä rento ja lennokas spottailu.

Laurance Roman puolestaan nousi kalju kiiltäen massasta esiin. Status viime vuoden Carat-voittajana ja puolessatoista vuodessa nousu wXw:n kolmen silloisen mestaruuden voittajaksi kertoivat ennakkoon kovasta tekijästä. Suurta karismaa ei Roman välttämättä esittänyt, mutta oli todellinen työhevonen. Takuuvarmat otteet erottivat Romanin muiden kuulapäiden massasta. Ottelu paluumuuttaja Axel Tischeria vastaan toisena iltana oli jopa yllättäen ehkä turnausotteluista kovin. Samalla toki mitään omissa kirjoissani huippuottelun mittoihin yltänyttä koitosta ei turnauksen aikana nähty, vaan lähinnä paljon ihan hyvää. Yhden viikonlopun otannalla Roman oli helposti Keski-Euroopan helmi. Harmillisesti toinen isoon rooliin noussut “uusi” kasvo Euroopan kartalla ja hallitseva GWF:n päämestari (ja vastikään wXw:n päämestaruuden vakatoinut), unkarilainen Peter Tihanyi, loukkaantui helmikuussa, joten mieheltä jäi harmiksi Carat välistä.

Muut huomionarvoiset nimet olivat turnausotteluiden ulkopuolella. Elijah Blumin piti alunperin haastaa Tihanyi päämestaruudesta viikonlopun aikana, mutta nyt rooliksi jäi täyteotteluissa otteluleminen, mutta wXw:n akatemian kasvatti näytti niissä sangen hyvältä. Toinen verrattain viime aikainen akatemiatuotos Nick Schreier oli vielä geneerinen hymypoika, mutta jätti ihan positiivisen jälkimaun. Belgian Mike D Vecchio on kuitenkin ihan omalla tasollaan. Järkälemäinen ukko osaa kovien otteidensa lisäksi myös lentää, joten ei ihme että mies on TNA:n kiikarissa vuoden takaisen Gut Check -voittonsa myötä. Onneksi myös Japanissa on kysyntää, sillä onnistunut kiertue All Japanin kanssa poiki täksi kevääksi uuden reissun Champion Carnevaliin. Ottelu Levanielia vastaan toisena iltana oli lähinnä pikainen kuvio, toki toimiva sellainen, mutta viimeisen illan koitos varsinaista TNA-nimeä Leon Slateria vastaan oli jälleen yksi pomminvarma kokonaisuus. Jos asiat eivät mene täysin vihkoon, niin Vecchio lienee seuraava mantereen puolelta ponnistava kansainvälinen nimi.

Vaisut spottailut ja mattoväännöt

Kaikki eivät tosin jättäneet positiivista vaikutusta. Eihän tässä nyt pelkkiä kehuja voi jakaa, tässä on jonkinlainen maine masentuneena kyynikkona ylläpidettävänä!

Toisen illan huipentanut neljän joukkueen tikapuuottelu oli juuri niin sekava kuin ottelutyypiltä nyt voi odottaa. Geneerinen aseiden kera vedetty spottailu ei tapahtumaputkessa erottunut juuri mitenkään. Edes Yuto Nakashiman kiroamat japanilaiset pöydät eivät tuoneet mukanaan lievää huumoriarvoa enempää. Kyllähän minä tavallisesti spottailuista nautin, mutta nyt jäätiin odotuksien alapuolella. Lähes puoli tuntia kestänyt räminä jätti kovin hatarat muistikuvat. Mieleen jäi lähinnä se, että Big Bucks -joukkueen Alex Dukelta ja Norman Harrakselta löytyy sen verta pituutta, että Siperia kutsuisi kaksikkoa jos kyseinen kammotus koskaan realisoituisi. Opintomatkaansa Saksassa viettävistä Nakashimasta ja Oskar Leubesta odotin myös parempaa, mutta toivottavasti kaksikon tulevaisuus Japanissa on jossain muissa kuin päättömissä tikapuuotteluissa. Onko Gedon buukkaama joukkuedivisioona jotain parempaa, se lienee mielipidekysymys.

Harmillisesti useampi vuosi sitten hehkuttamani Bobby Gunns jäi myös kovin vaisuksi. Kaksi ottelua nähtiin, mutta kumpikaan ei sen suuremmin pottia räjäyttänyt. Robot Rockin hylkääminen wXw:n siirryttyä geneerisiin sisääntulomusiikkeihin on lohkaissut osansa “Smoke Stylen” ruhtinaan hahmosta, vaikka Turbinenhallen turistisiipi yrittikin uskollisesti virittää tuttua Gunns, Bobby Gunns -tahtihuutoa käyntiin. Kun Gunnsin molemmat ottelut olivat naisedustusta vastaan, niin tämä on hyvä paikka noteerata wXw:n siirtyneen intergender-malliin muutama vuosi sitten, eli miehet ja naiset painivat sulassa sovussa keskenään. Aivan massiivisesti tämä ei tietenkään näkynyt, mikä on vähän harmi. Sen sijaan että takavuosien tapaan saadaan se “pakollinen” naisten ottelu iltaan, niin tässä mallissa saatiin ne samat kaksi tai kolme naispainijaa, mutta miesten seassa painimassa.

Normaalisti shoot stylea edustava Ambition-turnaus on maistunut tarjotessaan jotain uniikkia ja erilaista viikon muun tarjonnan oheen. Vaikka Ambitionin nimilista oli ihan kiinnostava, niin kokonaisuus jätti kyllä erittäin valjun maun suuhun. Kaikki turnausottelut tuntuivat lähes identtisiltä, parin minuutin räpellys joka päättyy tekniseen tyrmäykseen. Kovin harvoin toivon mukaan hieman junnaavaa mattovääntöä, mutta jotain lukkopainin harrastelijaa kokonaisuus vähän kaipasi.

Päivä on pelastettu, kiitos astronauttien

Onneksi Ambitionin pääottelu oli kova, joten koko puolitoistatuntinen ei ollut aivan hukkaan heitettyä aikaa. Fuminori Abe ja Takuya Nomura, yhdessä Astronauts ja vastakkain magiaa, pistivät jälleen BattleArts-nauhat pyörimään ja lätkivät kaveria korville niin että koko halli raikasi. Trilogian kolmas osa ei varsinaisesti tarjonnut kaksikon dynamiikkaan mitään uutta. Sairaalloisen kovia iskuja säestivät intensiivinen lukkovääntö ja Aben metkuilut. Kokonaisuutena Ambition-versio oli parempi kuin vuoden takainen Bloodsport-kokeilu, mutta jäi vielä jälkeen Fighting Detectives -klassikosta syksyltä 2023. Vähän toki länsireissuista jää pieni sivumaku, että ne kaikista suurimmat paukut säästetään joskus hamaan tulevaisuuteen kotimaan kamaralle.

Onneksi velmut pääsivät toimimaan myös yhdessä, sillä koko viikonlopun paras ottelu nähtiin jo ennen kuin juhlallisuudet varsinaisesti pääsivät alkamaan. Torstain Inner Circle suoraan tiiviisti täyteen pakatusta wXw:n akatemiasta on ollut perinteinen turnausviikonlopun alkulämmittely. Villit huhut kertoivat villistä pääottelusta, joten sen verran piti silmiäni siirtää myös sinne suuntaan. Ja onneksi niin tein, sillä Astronautsien ottelu jenkkiduo One Called Mandersia ja Thomas Shirea vastaan oli fyysinen, tiivis ja tunnelmallinen makupala. Aikaa ei tuhlattu Aben komediaspottien lisäksi, vaan sata lasissa pistettiin lihaa tummumaan. Manders ja Shire ovat toimivaksi havaittu paritus, mutta tämä toimi jälleen muistutuksena miksi Abea ja Nomuraa ei pitäisi vieläkään unohtaa maailman parhaita joukkueita mietittäessä.

Vieraista voimaa

Kuten mainittua, niin 16 Carat Gold on hieman huono tilaisuus saada tehokasta kokonaiskuvaa koko ydinporukasta, sillä otsikot vievät yleensä paikalle lennätettävä vierailijakasa. Taktiikka toki toimii, sillä en voi väittää etteikö mielenkiintoinen vierailijakattaus olisi ollut yksi osatekijä katsastaa viikonlopun tarjonta. Astronauts tuli jo päällimmäisenä mainittua, mutta ei rahanpoltto vielä siihen loppunut. Japanista paikalle pölähtivät myös elävät legendat Daisuke Sekimoto ja Masaaki Mochizuki. Sekimoto on tehnyt ensimmäiset Saksan reissunsa jo viisitoista vuotta takaperin ja yksinkertainen myllytys puri vielä kansaan erinomaisesti. Mochizukilta puolestaan nähtiin lähinnä virkasmiesmäinen esitys, suurimmat paukut säästeltiin ilmeisesti kotopuolessa samanaikaisesti käynnissä olevaan Rey de Parejas -joukkueturnaukseen.

One Called Manders on noussut yhdeksi omista suosikeistani Yhdysvaltojen indykentällä. Yksinkertainen Stan Hansen -henkinen lehmipoika tappelee fyysisesti ja esikuvansa mukaisesti käyttää Lariatia tappavana aseena. Mandersin matka turnauksen läpi oli täynnä päteviä otteluita ja lopetusliikkeenä toimivaa käsivarren käyttöä lyömäaseena rakennettiin hienosti päätyyn asti. Toinen jenkkivahvistus Adam Priest on myös yksi indyskenen kirkkaista helmistä, pienikokoisuudestaan huolimatta tasavahvojen otteluiden erikoismies. Valitettavasti Priest ei saanut samaa valokeilaa kuin Manders, sillä ainut näkemäni ottelu oli ensimmäisen päivän turnausottelu, muiden otteluiden ollessa luonnollisesti niissä tapahtumissa, mitä en katsonut. Priestin tuotantoon kannattaa tutustua ehdottomasti Deadlock Pro Wrestlingin tapahtumissa, missä hän on yksi promootion kantavista voimista.

Cara Noir kuului kategoriaan, jota oli mukava nähdä pitkästä aikaa. Onnekseni suurimmat teatraalisuudet oli jätetty kotopuoleen, joten kehässä nähtiin tutun tiukkaa Noiria, jota parin vuoden takainen jalkavamma ei ollut ainakaan näkyvästi hidastanut. Leon Slater on kehuttu nuorukainen, joka on antanut näyttöjä jo TNA:n alakortissa, eikä mies jättänyt Saksassakaan kylmäksi. Miehen kohdalla potentiaali on vielä valtaisa. Isommista nimistä myös Masha Slamovich, Michael Oku, Miyu Yamashita ja Zozaya on hyvä muistaa mainita. Kukin hoiti oman tonttinsa, mutta suurempia ylisanoja kukaan ei tällä reissulla kerännytkään.

Viikonlopun todellinen tähti oli kuitenkin Psycho Clown. AAA:n sekavuuden keskellä tuppaa unohtumaan, että Psycho on verraton karismapommi. Turbinenhalle suorastaan söi Psychon kädestä, kun mies kävi yhden miehen sotaa jokaista näkemäänsä tuolia vastaan. Uskon toimiston kyynelehtineen katkerasti, kun Psycho illasta toiseen yritti romuttaa niin monta penkkiä yleisöstä kuin vain pystyi. Istumapaikkojaan jatkuvalla syötöllä menettävää yleisöä ei sekoilu haitannut, vaan Psycho sai massiivista reaktiota jatkuvasti ja jos huuto alkoi hiljentymään, niin luchador otti kontaktilla jälleen kansan äänihuulet haltuun. Jokaista Psychon ottelua oli yksinkertaisesti ilo katsoa. Ottelu Joseph Fenech Junioria vastaan oli sen verta hauska mähinä, että vasta Cagematch-visiitin jälkeen tajusin että Fenech on ilman naamiota painiva Senza Volto.

Fire Pro -generaattoriin ei ollut selkeästi manattu liikaa energiaa, sillä viikonlopun potentiaalisin mielenräjäyttäjä, eli Psycho Clown ja Daisuke Sekimoto vastakkain jäi näkemättä. Siinä jäi psykoottinen mittelö Psycho Clownin ja Psycho Miken välillä kolmantena iltana karsaasti kakkoseksi, vaikka yleisö omat psykoosinsa saikin tulille.

Valot tunnelin päässä

Kokonaisuutena 16 Carat Gold ja katsomani oheistapahtumat olivat kauttaaltaan tasoltaan ihan hyviä. mutta ei sen enempää. Lupauksia paremmasta oli kuitenkin ilmassa, sillä uusi wXw:n ydin vaikutti kohtuullisen tasokkaalta ja potentiaaliselta. Huteja toki löytyi, etenkin Ambition kokonaisuudessaan oli hämmästyttävän vaisu. Yhden viikonlopun perusteella vaikuttaa siltä, että Romanin, Ahuran ja Vecchion kaltaiset kaverit pitävät wXw:n mainetta yllä ja toivottavasti tulitukea tulee Tischerin, Tihanyin ja paluunsa tehneen Metehanin (entinen Lucky Kid, jonka tunnistin vasta Cagematch-tarkistuksen jälkeen) suunnasta.

Euroopassa on vielä eloa ja se on ehdottomasti positiivinen merkki.

Ottelutärpit:

Astronauts (Fuminori Abe & Takuya Nomura) vs One Called Manders & Thomas Shire (Inner Circle 17)

Koko viikonlopun paras ottelu oli turboahdettu joukkueottelu, jossa Abelle ominaisten huumorielementtien lisäksi nähtiin ihanan stiffiä menoa wXw:n akatemian pienessä ja tiiviissä hornankattilassa.

Leon Slater vs Aigle Blanc (16 Carat Gold Night 1)

Vaikka henkilökohtaisesti suosin ensimmäisen illan toiseksi viimeistä ottelua, lihamyllyä Mandersin ja Sekimoton välillä, niin kahden nuoren lentäjän pääottelu irrotti Turbinenhallen kansan persaukset penkeistään.

Fuminori Abe vs Takuya Nomura (Ambition)

Silmittömän ja hulvattoman väkivallan taso ei tälläkään kertaa yltänyt kaksikon vuoden 2023 Fighting Detectives -kohtaamisen tasolle, mutta astronauttitoverit mätkivät toisiaan kirkkaassa Ambitionin kohokohdassa.

Laurance Roman vs Axel Tischer (16 Carat Gold Night 2)

Kovin kuivakalta kuulostanut kuulapäiden kohtaaminen olikin loppujen lopuksi positiivinen yllätys ja erittäin toimiva kohtaaminen.

Välierät ja loppuottelu (16 Carat Gold Night 3)

Vaikka turnauksen viimeisistä otteluista mikään ei huipputasolle yllä, niin ottelukolmikko solmii kauniin rusetin viikonlopulle.