Arvio: G1 Climax 36 – Vallanvaihto

Kuvat: New Japan Pro Wrestling

Miten lähteä purkamaan vuoden 2026 G1 Climaxia?

Konfetti on vasta laskeutunut, voittajan lippu liehunut ja Ryogoku tyhjentynyt katsojista. Olo on jälleen turta. En ole itse (luojan kiitos) vääntänyt kehässä kuukauden turnausrypistystä, mutta kotikatsomossakin on edessä seuraavien viikkojen ajan kestävä G1-krapula. Kestänee taas hetki, ennen kuin uuden ja vanhan painin pariin palaa samalla pieteetillä, sillä New Japanin (ja painimaailman) vuoden ykkösturnauksen sulattelussa kestää oma aikansa.

G1 Climax 36 kertoi monta tarinaa, osa niistä oli surullisia, osa masensi, jotkut suututtivat, joku sai innostumaan ja yksi sai uskomaan showpainin parantavaan voimaan jälleen kerran.

Mutta aloitetaan niistä huonoista puolista, että saan ranttivaiheen pois alta ennen hyppäystä ylihypetyksen villiin maailmaan.

Ojanpohjalta kajahtaa – Great O-Khan ja rimanalituksen jalo taito

G1 Climax ei ole pelkkää huippuotteluiden juhlaa, vaikka etenkin 2010-luvun kultavuosien ajoista on jäänyt naavapartojen muistoihin sataprosenttisen varmat muistot jokailtaisista vähintään neljän lumihiutaleen otteluista. Aika kultaa muistot, roskaa on aina ollut mukana, sillä jopa New Japanin on pitänyt täyttää 20 hengen kööriä Bad Luck Falella, Yujiro Takahashilla ja Doc Gallowsilla.

Great O-Khan katsoi historiikkeja, katsoi samassa lohkossa majailevia loukkaantumisten romuttamaa SANADAa ja pellemaalejaan korjailevaa Jake Leetä ja päätti limbota lattianrajassa olleen riman alitse.

Minua pelotti GOK:n turnauspanos etukäteen, mutta enemmän EVIL-henkisessä “herenpaskalla turnausmenestykseen” -mielessä, ei “katsomiskelvotonta kuraa illasta toiseen” -mielessä. Kun avausillan Yuto Icea vastaan käyty ottelu oli sen illan huonoin, ajattelin vaan Icen heikkouksien paljastuneen heti kovassa paikassa. Kun GOK jatkoi seuraavat kahdeksan lohko-otteluaan vetämällä illan heikoimman ottelun JOKA IKINEN KERTA (jopa SANADAn ja Leen kohdatessa), annoin Icelle nopeasti synninpäästön.

O-Khan oli hidas, tylsä ja masentavan huonoja lopetuksia hyödyntänyt veijari, joka suorastaan ryöväsi katsojan aikaa. Jos en olisi idiootti ja luvannut itselleni katsoa jokaisen turnausottelun, olisi NJPW Worldin mediasoittimen skip-nappulalle tullut huomattavasti enemmän käyttöä.

Samalla kun O-Khanin jälkeen debytoineet raskassarjalaiset ottivat turnauksen haltuun, nosti O-Khan jalat pöydälle, pisti sätkän palamaan ja tarjoili suorastaan historiallisen pohjakosketuksen.

Ei toki O-Khan ollut ainoa kivi G1 Climaxin kengässä, ne pari muuta kiveä eivät vaan hiertäneet samalla tavalla kuin pohjalliseen terävä puoli ylöspäin jämähtänyt O-Khan-kimpale. Muilla oli yritystä mukana sentään paikoin. SANADA ei tälläkään kertaa ansainnut ihan kaikkea kuraa, jota hänen suuntaansa heitin ennakkoon, sillä kultaiseen sombreroon sonnustautunut ex-mestari jätti House of Torture -seikkailun vahvasti taka-alalle ja repi romuttuneesta kehostaan parikin mukavaa esitystä kasaan. Ja kun HoT-skeida kaivettiin pöydälle, niin se rajoittui tarinallisesti jotakuinkin järkeviin osioihin, veteraanin viimeisiin keinoihin yrittää kaapata voitto nimiinsä. Jake Lee ei puolestaan ollut hyvä, mutta ei aivan niin kauhea kuin uskalsin odottaa. Olihan Leelläkin ihan tarpeeksi monta kehnoa ottelua, mutta välillä valo pilkahti risukasassakin.

B-lohkon puolella Ren Naritalla on vähän sama tarina kuin SANADAlla. Kun HoT-sekoilu jätettiin väliin, oli tarjolla siedettävääkin kamaa. Harmikseni kyseinen pööpöily jäi täysin välistä vain avausillan ottelussa OSKARia vastaan. Haluaisin uskoa, että Naritassa on vielä toivoa, mutta kyseinen toivo kaikkoaa hetki hetkeltä kauemmaksi.

B niin kuin Beppu – yhden loukkaantumisen romuttama lohko

Kun Shota Umino kompuroi avausillan ottelunsa viimeisillä hetkillä huomiota herättävästi, oli selvää että vähintään pieni tälli oli sekoittanut miehen pasmat. Seuraavana päivänä tulikin sitten ikävämpi uutinen. Diagnoosi oli aivotärähdys ja Umino joutuisi luovuttamaan loput ottelunsa. Yhdessä illassa etukäteen kovemmaksi petaamani B-lohko kärsi kolauksen, josta se ei koskaan oikein toipunut. Umino oli viime vuosien ongelmistaan huolimatta yksi lohkon kovimpia suorittajia ja vastuussa useammasta pääottelupaikasta.

Ei B-lohko tarjonnut samanlaisia pommeja kuin GOK, vaikka Narita välillä vähän yrittikin, mutta samalla myöskään huippuotteluita ei kertynyt samaan tahtiin. Yuya Uemura ja Zack Sabre Jr. olivat toki kovia, mutta viime vuoden turnauksen MVP ei tänä vuonna yltänyt samaan lentoon ja vaikka ZSJ vastasi aika lailla jälleen jokaisen vastustajansa parhaasta ottelusta, ei hänenkään huippuotteluiden kataloginsa erityisemmin kasvanut kesän aikana. Henare ja Drilla Moloney olivat molemmat kovin mitäänsanomattomia aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Callum Newman oli ihan hyvä, mutta hänkään ei ollut vielä sillä tasolla, että olisi kohottanut otteluita eri tasolle aivan itsekseen. Narita, noh, oli Narita.

Omat odotukset olivat korkealla, mutta kun jokaisesta B-lohkon tapahtumasta katosi yksi “varma” hyvä ottelu, muuttuivat tapahtumat nopeasti puuduttavaksi pakkopullaksi, etenkin kun kesän muiden hurvitteluiden takia jäin toistuvasti tapahtumista jälkeen. Alakortin joukkueottelut jäivät siis tälläkin kertaa aika lailla välistä, mutta samalla myös moni B-lohkon show muuttui sumuiseksi ja hämäräksi mössöksi, josta satunnaisesti välähti jotain esiin.

AEW Ichiban – Gabe Kidd ja heel-työskentelyn alkeet

Pari nimeä jäi mainitsematta, koska ne on niin kätevä nakittaa eri alaotsikoiden alle! Gabe Kidd oli yksi B-lohkon kärkinimistä ennakkoon, joten mikä sitten meni vihkoon?

Kun Gabe Kidd käyttää ensimmäisen turnausottelunsa käytännössä viskoen IWGP Global-vyötä ympäriinsä, kiroillen vuorotellen yleisölle ja vastustajalleen sekä kertomalla mikkiin avuliaasti, että AEW on numero ykkönen, niin en erityisesti suutu miehelle tai ihastele heel-työskentelyn tehokkuutta. Homma vedettiin niin yli ja niin rasittavasti, että akti kävi itseään toistavan tylsäksi jo ensimmäisen ottelun aikana. Yleisö kyllä sentään vähän jaksoi buuata (asettuen viimeisenä iltana jopa ihan Naritan puolelle Kiddiä vastaan), mutta itselleni tuli rima vastaan aika nopeasti.

Hahmolliset epäkiinnostavuudet olisi ehkä voinut antaa anteeksi, jos kehätyöskentely olisi ollut erinomaista, mutta ei sekään aivan toiminut. Ei Kidd huono ollut, mutta kokonaisuus jäi silti pääasiassa tasapaksuksi ja tylsänpulleaksi. Absoluuttiseksi hullumieheksi itseään tituleeraava britti ei lopulta mitään erityisen hullua tehnyt ja “hallitsematon” brawlaaminen oli aika oppikirjamaisen kliseistä. Ja kun Kidd ei iskenyt, niin siinä B-lohko menetti vielä yhden syömähampaan.

En ennakkoon erityisen paljon fanittanut Kiddin paluuta turnauskuvioihin, enkä jäänyt turnauksen jälkeen erityisemmin janoamaan miehen lisäotteita. Global-kuviot ja jenkki-viisumin puute pitänevät miestä vielä maisemissa ja Umino-revanssia vielä ihan odotan, mutta noin muuten Kidd tuntuu vieraalta, jonka toivoisi vihdoin suksivan kuuseen eteisestä norkoilemasta. Eikä tämä turnausvisiitti erityisesti nosta mielenkiintoani Kiddin AEW-uraa kohtaan.

Kaksi vuotta sitten Kidd tuntui tärkeältä palalta New Japanin tulevaisuutta. Nyt Kidd tuntuu ylimääräiseltä palapelin palalta, jonka kääntöpuolelle on vielä tussilla töherretty kirkkovene.

Let’s Get High – Uutta energiaa, uskoa tulevaan ja romahdus taivaista helvettiin

B-lohkossa ei ollut nyt ihan pelkkää surkuttelun aihetta. G1-debyyttinsä tehneet OSKAR ja Aaron Wolf esiintyivät molemmat edukseen, vaikka absoluuttiset huippuottelut jäivät ehkä välistä.

OSKAR on jäänyt ehkä vähän karismaattisemman joukkueparinsa jalkoihin ennen G1 Climaxia (ja epäilemättä myös sen aikana), mutta kookas sakemanni näytti ettei ollut ihan Hikuleo-tason turhake. Turnauksen vähintään toiseksi parhaan Narita-ottelun repiminen irti oli ainakin papukaijamerkin arvoinen suoritus. Raakilehan OSKAR on selkeästi vielä yksilökuvioissa, sillä kun vastassa ei ollut Uemuran tai ZSJ:n tasoinen velho, niin sitten suistuttiin hieman enemmän raiteilta. Ensilento ei ollut ainakaan floppi ja OSKARia katselee mielellään myös ensi vuonna.

Olympiavoittaja Aaron Wolfilla oli puolestaan karsea kasa paineita niskassaan. Tammikuussa debytoinut kansansankari oli jumittanut House of Torturen kehävelhojen kanssa käytännössä koko uransa ennen G1 Climaxia ja nyt pitäisi sitten otella ihan tositarkoituksella ilman pelleauton tyhjentämistä? Painikansan (ja epäilemättä myös New Japanin toimiston) helpotukseksi Wolf oli täysin pätevä paikallaan. Vihreys näkyy totta kai vielä, myymisessä on parantamisen varaa ja hopeanvalkoiset pöksyt eivät ole se kaikista mairittelevin painiasuste Wolfin fysiikalle, mutta kokonaisuutena Wolf oli pirteä tuulahdus G1-kentällä. Kauhukseni Callum Newmania vastaan Wolf päätti repäistä esiin Canadian Destroyerin, jolloin sisäinen painipuristini ulvoi tuskasta. Onhan se komea liike, mutta ei sitä ihan jokaisen tarvitse tehdä, etenkään judoukkelin. Ehkä syytän vaan Newmania aivomadoista ja toivon, ettei Wolfin seuraavat kuukauden sisällä hirvittävän montaa odottamatonta volttia.

Se kolmas debytantti oli sitten kolmikon kovin, vaikka Yuto Ice toki hyötyi tanssipareistaan vielä OSKARia ja Wolfia enemmän. Räväkkä brawlaaja ei turhia kumarrellut muksiessaan kaveria kuin kaveria. Kehätyöskentelyn karheat kulmat eivät pistäneet niin paljon silmään, kun tilille kertyi kolme omalla tavallaan hienoa ottelua. Hervoton mätkintä Oleg Boltinia vastaan kohosi omaksi suosikikseni ja kevään kaunojen lämmittelyt Ryohei Oiwaa vastaan osoittautui myös odotusten mukaiseksi. Se kolmas kehujen arvoinen ottelu, ensikohtaaminen tallijohtaja Yota Tsujia vastaan sisälsi valehtelematta sadoittain avokämmeniskuja. Icen kieltämättä mielenvikainen taktiikka, työstää Tsujin kättä antamalla tämän hakata omaa rintaansa vartin verran, jäi monien mieleen yhtenä G1 Climaxin tähtihetkistä. Itselleni kokonaisuus jäi jonkin verran vaisummaksi, sillä vaikka läpsyt lässähtelivätkin komeasti, oli kokonaispaketti silti pahasti itseään toistava. Ice saa kuitenkin ensivisiitistään G1 Climaxissa puhtaat paperit, vaikka kehittymisen varaa on vielä vaikka ja kuinka.

Toiseksi viimeisenä iltana saatiin myös yksi NJPW-debytantti lisää. Dragongate-tähti Shun Skywalker laahusteli kehään ilman suurempia fanfaareja ja ilmoitti lakonisesti liittyvänsä House of Tortureen. Jos Wolfin Destroyer sai sisäisen puristin ulvomaan, niin Skywalkerin saapuminen leijonanmerkin alaisuuteen muutti ulvomisen jo ulkoiseksi itkuvirreksi. Vetääkseni pakollisen Dragongate-kortin esiin, Skywalker oli ollut käytännössä koko 2020-luvun Dragongaten merkittävin nimi, moninkertainen Open the Dream Gate -mestari sekä mies, jonka ympärillä kaikki tärkeät kuviot pyörivät syksystä 2020 alkaen. Siihen päälle Skywalker oli toki firman (ja maailman) parhaimmistoa viitisen vuotta. Keväällä Skywalker ilmoitti jättävänsä Dragongaten “palatakseen takaisin taivaisiin” ja pian raportoitiinkin, että Skywalker oli ollut toinen jalka ovesta ulkona jo melkein vuoden päivät. Loukkaantumistenkin hidastamana Skywalker on edelleen melkoinen tekijä, mutta House of Tortureen liittyminen madalsi välittömästi tunnelmaa. Skywalker oli toki ollut Dragongatessa heel-tallin keulakuva pitkään, mutta uskaltaisin väittää että Z-Brats jopa KAIn kanssa pesee minkä tahansa House of Torturen kokoonpanon viihdyttävyyden tasolla.

Skywalkerin piti nousta taivaisiin, mutta romahtikin pikaisesti maan pinnasta lävitse. TV-mestaruusottelu Takeshitaa syksyllä näyttänee onko luvassa samaa vanhaa ja pahaa tuskien talon sekoilua vai tuoko Skywalker jotain uutta aktiin. Muutakin kuin siis Dragongate-brändätyn laatikon uudeksi lyömäaseeksi.

Seuraavana pysäkkinä pappastatus – veteraanien buukkauksellinen alamäki

Hetkisen piti jälleen kerran hieraista silmiä, kun viiden kierroksen jälkeen vilkaisi lohkojen pistetilannetta. Kahden vuoden takainen G1-voittaja, vasta viime vuonna IWGP World Heavyweight -vyötä kantanut Zack Sabre Jr. oli lohkonsa pohjalla ja vielä pahempaa, käytännössä eliminoitu. Tappiot kaikille jatkosuosikeille jättivät Sabren kuilun reunalle, josta edes sekava seitsemän hengen tasapeli viimeisenä iltana ei olisi pelastanut.

Naapurilohkossa Hirooki Gotolla ja eritoten Shingo Takagilla meni paremmin, mutta myös Takagin jatkotoiveet katosivat ennen viimeistä lohkoiltaa.

Viesti alkaa olla selvä: aika ajoi ohitse ja nopeasti.

Kaikki kolme ovat edelleen iskussa, ZSJ edelleen lohkonsa paras, mutta ainakin tämä vuosi oli pyhitetty uudelle (tai nykyiselle) aallolle. Eivät nämä herrat vielä provosoivasta alaotsikosta huolimatta vietä koko loppu-uraansa Togi Makaben aisaparina nuoria leijonia nöyryyttämässä. Goto haastaa Yota Tsujia IWGP Heavyweight -mestaruudesta syksyllä, Takagi on vakituinen haastaja käytännössä jokaisesta mahdollisesta vyöstä (viimeksi keväällä) ja Sabre on vielä käyttämätön kortti tuoreena haastajana mestaruuskausiensa jälkeen. En pidä mahdottomana että joku heistä vielä päämestariksi asti nousee uudemman kerran tai kirmaa G1 Climaxissa vielä päätyyn asti.

Mutta surukseni Goton, Takagin ja Sabren vakipaikat yläkortissa on jaettu eteenpäin. Se on hyvä New Japanille, että nuorta voimaa ylikorttiin on vihdoin väkipakolla saatu, mutta aivan kuten yli vuosikymmen aiemmin Yuji Nagatan ja Satoshi Kojiman kanssa, voi olla että NJPW antaa veteraaniensa pappaantua vielä kun bensaa on tankissa useammaksi vuodeksi eteenpäin.

Odotuksien lasikattoa rikkomassa – Yota Tsujin ja Oleg Boltinin voimannäytöt

Veteraanien alamäen kipua lieventää toki se, että etenkin A-lohkon ansiosta G1 Climax toimitti jälleen kattauksellisen huippuotteluita. Kolmelle kaverille kuuluu etenkin suuri kiitos. Kolmannesta kirjoitan tarkemmin vähän myöhemmin, mutta nyt on esiin nostettava Oleg Boltin ja Yota Tsuji.

Olen häpeilemätön Boltinin fani, mutta hattua on nostettava silti päästä. Kevään Uemura-ottelun lisäksi saatiin pari kovan tason ottelua vielä lisää, vaikka taustalla oli pari kuukautta syönyt kyynärpäävamma. Boltin myllytti tiensä kansan sydämiin fyysisillä otteluilla Icea, Takeshitaa ja Tsujia vastaan, joista etenkin jälkimmäinen tarjoili Korakuen Hallin magian voimistamana melkoisen paininäytöksen. Sairaita bumppeja pelkäämätön kazakki antoi viimeistään nyt myrskyvaroituksen. Kuvittelin katon olevan vakituisena NEVER-mestarina ja joukkuedivisioonan kulmakivenä, mutta näiden näyttöjen perusteella olen valmis myöntämään, että G1-voitto ja päämestaruuskausi eivät ole täysin tuulesta temmattuja ajatuksia. Toki on ihan mahdollista, että Boltin on “vain” seuraava Tomohiro Ishii, turnausotteluiden laadunvarmistaja, mutta antakaa minun uskoa, hitto vie!

Yota Tsuji puolestaan nappasi kaksin käsin MVP-pystistä kiinni. Taisin hieman vähättelevästi todeta ennakossa, että Tsuji tarvitsee oikean vastustajan yltääkseen huippuotteisiin. Joko Tsujilla oli lohkossaan mukana seitsemän oikeaa vastustajaa tai sitten virneilevä veijari on oikeasti kasvanut housuihinsa firman ykkösnimenä. Kun turnauksen ainoa kauneusvirhe on kehno Great O-Khan ottelu (josta kukaan ei saanut mitään irti), niin Tsujin turnaus oli täynnä hittejä. Avausillan kovan luokan Takeshita-revanssi, lohkovaiheen paras ottelu Gotoa vastaan, oikeasti hyvä SANADA-kohtaaminen, kehuttu Icen muksinta, tasokas Takagi-ottelu, Korakuen-magian vahvistama Boltin-myllytys, oivallinen Oiwa-ottelu sekä vielä päälle vain vähän tyhmä ottelu Jake Leetä vastaan laskettuna yhteen muodostavat lyhyen matematiikan pohjalta kenties 2020-luvun vahvimman G1-kampanjan.

New Japanin uusi ydin otti paikkansa tänä vuonna ja näytti, että kyllä mekin osataan.

Kaksi vanhaa puuta – Hiroyoshi Tenzanin viimeinen ottelu

Jotain uutta alkaa ja jotain vanhaa loppuu.

Kun aikanaan hyppäsin New Japanin kelkkaan vuonna 2014, oli Hiroyoshi Tenzan jo silloin vanha ja raihnainen. Ainakin siltä se tuntui, kun Tenzan hidasteli pääasiassa joukkuekuvioissa Satoshi Kojiman rinnalla ja villitsi yleisöä Mongolian Chopeilla. Vähänpä minä silloin tiesin, että Tenzan oli vuosikymmen aiemmin ollut yksi NJPW:n suurimpia tähtiä, nousten lopulta kolminkertaiseksi G1 Climaxin voittajaksi ja nelinkertaiseksi IWGP Heavyweight -mestariksi. 2010-luvun taitteessa loukkaantumiset olivat kuitenkin vaatineet jo veronsa ja Tenzan sementoi paikkansa joukkuepainin erikoismiehenä. Nämä Tenzanin huippuvuodet ”nollarin” puolella ovat jääneet minultakin vielä näkemättä, sillä NJPW-retroprojektini kulkee etenaa hitaammin eli saavuttanen 2000-luvun ottelut joskus eläkeikäisenä.

Tenzan on tullut siis tutuksi vain priimavuosiensa jälkeiseltä otannalta. Jo 2020-luvun taitteessa kummastelin, milloin Tenzan oikein lopettaa, sillä ei se kehätoiminta silloinkaan mutkaisella nilkalla erityisen terveeltä näyttänyt.

Nyt se eläköityminen sitten koitti. Edelliset ottelut olivat lähes puolentoista vuoden takaa ja silmissä kuihtunut ja harmaantunut Tenzan tulisi kohtaamaan joukkueparinsa, kilpakumppaninsa ja toverinsa Satoshi Kojiman vielä viimeisen kerran G1-kiertueen toiseksi viimeisenä päivänä. Näin 35 vuoden painiura tulisi päätökseensä. Puolituntinen kokoelmavideo Tenzanin urasta nostatti ennakkoon vielä tunnelmaa ottelulle, josta en olisi ollut kovin innoissani edes silloin vuonna 2014.

Kehään päästessään Tenzan jyrähtää mikkiin, että hän ei mitään viiden minuutin aikarajaa tälle ottelulle sulata, se on tunnin aikaraja tai ei mitään. Toivon pilkahdus. Ehkä Tenzanissa on vielä voimaa yhteen ihmeeseen.

Ei ole.

Tätä seuraa vuoden surullisimpiin kuuluva ottelu.

Olen rakastanut viime vuosina useita eläköitymisotteluita. Masato Yoshinolla, K-Nessillä, Stingillä, Mentai Kidillä, Arisa Nakajimalla, Meiko Satomuralla ja Hiroshi Tanahashilla oli loukkaantumistaan huolimatta vielä jotain annettavaa.

Hiroyoshi Tenzanin ruumiissa ei ollut jäljellä enää mitään. Tämä ottelu kesti niin pitkään kuin se kesti vain pyhällä taistelutahdolla.

Tenzan ei pystynyt juoksemaan, hän pystyi käyttämään käsiään vain rajoitetusti, hän pystyi hädin tuskin seisomaan paikallaan. Silti hän teki vielä yhden Brainbusterin ja jakeli vielä Mongolian Chopeja yleisön suureksi iloksi.

Mutta aika ja vammat olivat vaatineet veronsa. Minä en toivonut että Tenzan jatkaa taistelua. Minä en toivonut, että Tenzan lennättää itsensä vielä kerran Moonsaultilla ilmojen halki. Minä en toivonut Tenzanin nousevan enää. Toivoin, että tämä mies saa vihdoin levätä ja antaa olla. Tunsin surua, että tämä legenda ei voinut lopettaa ajoissa.

Ottelun jälkeiset juhlallisuudet ovat sitä tuttua laatua. Tervehdyksiä vanhoilta vastustajilta, oppi-isiltä, dojotovereilta ja kollegoilta. Takashi Iizuka raivaa tiensä yleisömassojen lävitse vielä kerran kiertääkseen rusetin hänen ja Tenzanin väliselle tarinalle, vieräyttäen pari kyyneltä vielä esiin. Kello soi kymmenen kertaa uran päättymisen merkiksi.

Kymmenen soiton Tenzan romahtaa lähes välittömästi mattoon. Ei liikutuksesta, vaan koska jalat eivät kestäneet enää enempää. Sieltä hän ponnistaa takaisin istualleen nauraen.

Ehkä se oli tämän kaiken arvoista.

Uusi standardi – Vuosikymmenen merkittävin loppuottelu

Heitin ennakossani villin veikkauksen ilmoille, että Yuya Uemura ja Ryohei Oiwa voisivat kevään perusteella kohdata toisensa jopa välierässä, jos tähdet asettuisivat oikeaan asentoon. Olin siis yllättynyt, mutta myös erittäin tyytyväinen kaksikon raivatessa tiensä aivan loppuotteluun asti. Kaksi lohkokakkosta oli selvinnyt voittajina välieristä ja kohtasi nyt ensimmäistä kertaa yksilöottelussa sitten edeltävän G1 Climaxin Korakuen-klassikon.

Edeltävästä kohtaamisesta pistettiin vielä paremmaksi.

Loppuottelu ei ollut ainoastaan vuoden parhaimpiin kuuluva ottelu, vaan kohtaaminen, joka voi hyvinkin olla yksi koko vuosikymmenen tärkeimmistä.

Uemura ja Oiwa ovat painijoina molemmat keskittyneet wanhojen hyvien aikojen kanavoimiseen paininsa kautta, itse jo puhki kuluttamani vertauskuva on asetellut miehet Tatsumi Fujinamin ja Riki Choshun 80-luvun saappaisiin. Kumpikin lähestyy painiottelua vahvojen perusteiden kautta. Ei turhia voltteja, kierteitä tai riskejä vaan tiukkaa Painia.

Etenkin Oiwa otti homman niin tosissaan, että käytti turnauksen tehdessään niskalukosta (THE BIG LOCK) uskottavan lopetusliikkeen. Kyllä, juuri se klassinen ote, jossa Randy Orton on viettänyt 85% urastaan ja jossa on kätevä supista kaverin korvaan viikon kuumimmat juorut kesken matsin. Kun Oiwa pisti Goton ja SANADAn luovuttumaan BIG LOCKIN mahdin alla, halusin soittaa 60-luvulle ja pyytää hakemaan kaverin takaisin. Oiwa olikin samalla se kolmas A-lohkon kantava voima, vaikka kohokohdat eivät pääosin Boltinin ja Tsujin tasolle aivan yltäneetkään. Ennen loppuhetkiä siis.

Uemura ja Oiwa pistivät klinikan pystyyn. Ensimmäinen kymmenminuuttinen vierähtää niska- ja rannelukkojen äärellä, joissa on oikeasti jotain ideaa. Pitkään yksi aivan osuva kritiikki New Japanin pääotteluissa oli alun aikaa täyttävä ja täysin merkitystä oleva mattovääntö, joka tehtiin koska se nyt vaan kuului kupletin juoneen. Ei tässä ottelussa. Kun pelkästä niskalukosta on rakennettu Antero Mertarantaa kanavoidakseni VAARALLINEN tilanne ja Uemuran rannelukostakin tärkeä ottelun kulkuun vaikuttava tekijä, niin alkuminuutit tuntuvat niin pirun isoilta.

Ja toisin kuin esimerkiksi Timothy Thatcherin otteluissa, jossa yleisö arvostaa edessään avautuvaa shakkiottelua istumalla kohteliaasti käsillään, niin Ryogoku sykkii, elää ja huutaa näiden kahden taistelun edetessä.

Eikä tämä nyt mitään puhdasta 60-lukua ollut The Destroyerin ja Giant Baban eeposten hengessä, vaan Oiwan ja Uemuran silmänkääntötempun tärkein palanen oli se, että vanhat temput oli silti ujutettu moderniin rakenteeseen. Kyllä, yksi German Suplexin no-sellaus oli ihan pakko saada mukaan, koska ei se leijona harjastaan mihinkään pääse. Mutta koska pohjatyö oli tehty niin erinomaisesti, niin puolen tunnin kohdalla ovat niskalenkki ja rannevääntö edelleen tärkeitä ja dramaattisia vaiheita.

En yritä ylihypettää tätä ottelua, mutta tämä tuntui vuoden 2026 painitarjonnassa aivan omanlaiselta kokonaisuudeltaan suoritettuna vieläpä aivan huipputasolla. Kaksi G1-finaalin ensikertalaista ottelevat rohkeasti oman näköisensä ottelun uriensa suurimmassa paikassa ja lyövät kunnarin.

“This is exactly why I can never walk away from this sport”, toteaa Yuji Nagata marginaalisen viraalissa ottelun jälkeisessä haastattelussa vuoden tai parin takaa. Juuri ne sanat nousevat päällimmäisenä mieleen viimeisen kellonsoiton jälkeen.

Tämän kaltaiset ottelut saavat minut uskomaan showpainiin.

---

G1 Climax päättyi tänä vuonna moderniin klassikkoon. Komea päätös jättää myös ongelmista kärsineestä turnauksesta lopulta erittäin hyvän jälkimaun suuhun.

Kyllä näistä äijistä on vielä johonkin.

Turnauksen kovimmat ottelut:

Oleg Boltin vs Yuto Ice – Night 2

Jotkut ottelut ovat kertomuksia, jotkut ottelut kertovat tarinoita, jotkut ottelut ovat eepoksia. Joissain otteluissa lyödään kaveria kovaa. Ice ja Boltin mätkivät toisistaan kaikki mahdolliset nesteet pellolle. Fyysinen mättö, joka ei jättänyt ketään kylmäksi.

Hirooki Goto vs Yota Tsuji – Night 2

Goto ja Tsuji osoittautuivat jälleen erinomaiseksi tanssipariksi. Vanha veteraani oli parhaassa vedossaan yrittäessään pitää hallitsevan päämestarin kanveesissa epätoivoisesti ja yrittäessään todistaa kuuluvansa edelleen huipulle. Shouten Kai antaa aina myös lisäpisteitä ja on merkki siitä, että nyt on kovat piipussa.

Yuya Uemura vs Zack Sabre Jr. – Night 3

B-lohko jäi pahasti aakkosjärjestyksen lisäksi myös laatuotteluiden määrässä kakkoseksi, mutta etukäteen turnauksen odotetuin otteluni ei onnistunut pettämään. Kolmosillan tekniikkapainin näytös piti virneen naamalla ja jäi lähinnä toivomaan, että mattovääntöä olisi väännetty vielä askeleen pidempäänkin.

Konosuke Takeshita vs Oleg Boltin – Night 6

Vaikka Boltin ei tällä kertaa rynnännyt pää edellä kehätolppaan, oli ottelu Takeshitaa vastaan jälleen täyttä dynamiittia. Kaksi voimanpesää tykittävät menemään täydellä teholla. Yksinkertaista, mutta niin toimivaa.

Yota Tsuji vs Ryohei Oiwa – Night 10

Viime vuonna meno oli jo kovaa ja nyt pistettiin vielä astetta kovemmaksi. Yksinkertaisuuden nimiin vannova Oiwa ja modernismia uhkuva Tsuji pistivät jälleen pökköä pesään ja etenkin lopputaistelu oli yhtä trilleriä.

Yota Tsuji vs Oleg Boltin – Night 12

Epäilin tyylien yhteensopivuutta viime vuoden jälkeen ja vaikka meno ei ollut yhtä soljuvaa kuin Tsujin muutamassa muussa ottelussa, niin puhdas Korakuen Hallin magia ja Boltinin tahdonvoima kohottivat tämän ottelun vuoden kovimpien G1-otteluiden joukkoon.

Ryohei Oiwa vs Konosuke Takeshita – Night 16

A-lohkon jatkokamppailun ratkaisevassa ottelussa olivat kovat panokset, joten Oiwa ja Takeshita kasasivat panosten arvoisen ratkaisuottelun. Oiwan koko turnauksen vääntämä BIG LOCK oli jälleen valokeilassa ja Takeshita teki kaikkensa ottaakseen etäisyyttä ja napatakseen ratkaisevan heiton itselleen.

Ryohei Oiwa vs Callum Newman – Night 18

Turnauksen kaksi välierää osuivat molemmat maaliinsa. Newmanin esitys oli ehkä hänen uransa paras, mutta Oiwa oli häntäkin vielä parempi. Murjottu Newman näytti, että raketti perseessä ei ole ehkä niin kummallinen kuin päältäpäin näyttää, mutta Oiwa oli aivan omaa luokkaansa.

Yuya Uemura vs Yota Tsuji – Night 18

Dojotoverit jälleen vastakkain ja jälleen pientä askelta parempana. Kestovirneensä pois pyyhkinyt Tsuji teki kaikkensa pitääkseen kaksikon välisen voittotilaston omalla puolellaan, kun taas Uemura kamppaili koko sydämellään. Tämä kaksikko tulee vastaamaan vielä tulevaisuudessa yhdestä todellisesta klassikosta.

Ryohei Oiwa vs Yuya Uemura – Night 19

Vuosikymmenen merkkipaalu, paras G1-finaali vuosikymmeneen ja ehkä jopa vuoden ottelu. Oiwa ja Uemura loihtivat niska- ja rannelukoista liikkeitä, jotka pitivät penkin reunalla yli puolen tunnin ajan. Maksimalismin aikana minimalismin riemuvoitto, klassisten elementtien tuominen moderniin ympäristöön ja aivan perkeleen hyvä ottelu muutamasta kauneusvirheestään huolimatta. Tanahashi/Okada päätti yhden aikakauden, Uemura/Oiwa saattoi olla uuden aikakauden lopullinen lähtölaukaus.