Vuoden 2025 viisikymmentä kovinta ottelua

Kuten olette ehkä huomanneet, niin yksi vuosi on jälleen päättynyt ja uusi alkanut, kuten nyt tuppaa tapahtumaan tasaisin väliajoin. On siis aika kaivella jälleen epätoivoisesti aivolohkojen kätköistä esiin menneen vuoden parhaimmistoa showpainikehissä, kun näyttöpäätteelle isketään jälleen vuoden viisikymmentä kovinta koitosta.

Vuonna 2025 showpainissa ehti sattua ja tapahtua. Yhdysvalloissa AEW jatkoi tasaisella tahdilla maksutapahtumien suhteen, vaikkei suurta yleisöryntäystä kotimaassa saavutettukaan yhtä isoa poikkeusta lukuun ottamatta. Indykentällä marginaalisen positiivinen pöhinä koki kolauksia, kun vuoden lopussa kaksi johtavaa indypromootiota iski lapun luukulle ja Super Dragon jatkoi sapattivapaataan. GCW villitsi omaa fanikuntaansa tuttuun tyyliin. MLW jatkoi latinoyleisön houkuttelua luchatähtien voimin ja yritti huijata pahaa aavistamattomia katsojia katsomaan samalla ongelma-aikuisten kokoontumisajoja. NWA pidättäytyi pääasiassa otsikoiden ulkopuolella. Meksikossa CMLL juhlisti jopa historiallisen vahvaa vuotta, kun houkutteli yhteen ainoaan rakennukseen vuoden sisällä yli miljoona maksavaa katsojaa samalla kun tapahtumat jatkoivat kehutulla linjalla. Japanissa NJPW kituutteli Hiroshi Tanahashin viimeisen aktiivivuoden lävitse, NOAH nousi liitoon tuoreen tähden voimin, AJPW teki parhaansa noustakseen MLW:n aasialaiseksi serkuksi, Dragongate rakensi kaikessa hiljaisuudessa tulevaisuuttaan, DDT:ssä pöhistiin tanssitähtien voimalla ja Stardomissa tehtiin historiallista tulosta lippuluukulla ja kriitikoiden papereissa. Euroopassa RevPro ja wXw pitävät lippua korkealla, Australiastakin kuulee joskus jotain ja suurin Uganda-hype ehti jo haihtua.

Vanhat copypastet on myös hyvä iskeä tähän väliin, arvaan kyllä toki heti kommenttien perusteella, jos tämä rimpsu on jätetty välistä!

Lista edustaa puhtaasti henkilökohtaista mielipidettäni. Eli siis omat mieltymykseni showpainin saralta nousevat pintaan. Minulla ei ole myöskään ollut aikaa (tai kiinnostusta) katsoa jokaisen promootion jokaista tapahtumaa. Ja pyydän, älkää ottako tätä liian vakavasti. Jokainen listalla oleva ottelu on mielestäni huippuluokan ottelu, joten energiaa on turha tuhlata tietyn ottelun sijoituksesta inisemiseen.

Vuoden viisikymmentä suosikkiani jaetaan taas tuttuun tapaan neljään kategoriaan (top 3, top 10, top 25 ja top 50) ja vuoden lävitse edetään kronologisessa järjestyksessä.

Edeltävien vuosien mutinoita pääsee lukemaan seuraavien linkkien takaa: 2018, 2019, 2020, 2021, 2022, 2023, 2024.

DeLorean on näillä tammikuun pakkasilla jäätynyt pihaan, mutta hypätään siitä huolimatta kohti tammikuuta ja tehdään samalla pikainen koukkaus kunniamainintojen kautta.

Kunniamaininnat

Hiroshi Tanahashi vs Katsuyori Shibata – NJPW/AEW/CMLL Wrestle Dynasty, 5.1.
Shuji Ishikawa vs Chris Brookes – DDT New Year, New Hero. 2025 ~ A New Story Begins ~, 26.1.
Cosmic Angels (Tam Nakano, Saori Anou & Natsupoi) vs NEO GENESIS (AZM, Miyu Amasaki & Starlight Kid) – Stardom 14th Anniversary Supreme Fight, 2.2.
Astronauts (Fuminori Abe & Takuya Nomura) vs One Called Manders & Thomas Shire – wXw Inner Circle 17, 6.3.
U-T vs Homare – Dragongate Dead or Alive, 5.5.
Slade vs Bear Bronson – GCW Cage of Survival 4, 8.6.
Hirooki Goto vs Zack Sabre Jr – NJPW Tanahashi Jam, 29.6.
Ultimo Guerrero vs Blue Panther – CMLL Viernes Espectacular, 8.8.
Jacky Kamei vs Ryoya Tanaka – Dragongate Storm Gate Day 1, 4.9.
Daniel Garcia vs Jon Moxley – AEW Collision, 6.9.

---

GHC Heavyweight Championship
Kaito Kiyomiya vs OZAWA

(NOAH The New Year, 1.1.)

Kaito Kiyomiya oli jälleen NOAHin huipulla kiiltokuvapoikana, mutta horisonttiin oli ilmestynyt synkkä pilvi, joka oli aikeissa romuttaa miehen pilvilinnat. Ei, Kazuchika Okada ei valitettavasti saapunut paikalle pistämään miestä taas nöyräksi, vaan tilalla melkein vielä jotain käsittämättömämpää. Nuori ja nouseva NOAH-nimi? Mistä kummasta OZAWA oikein putkahti?

Vasta vuotta aiemmin OZAWA oli ollut uuden vuoden tapahtuman avausottelussa häviämässä dojo-toveri Owadalle. Siitä oli seurannut lyhykäinen opintomatka Eurooppaan ja paluu syksyllä osaksi Kiyomiyan johtamaa All Rebellion -tallia. OZAWA oli kuitenkin loukannut jalkansa ennen yhtäkään ottelua. Niinpä oli pienoinen yllätys, että OZAWA petti Kiyomiyan jo aika pikaisesti iskemällä kävelykeppiä tämän selkään. Kiyomiya oli kuulemma ollut niin kauhea kouluttaja NOAHin dojossa, että tämä petos oli lähinnä vääjäämättömyys. Sekoilu ei suinkaan siihen loppunut, vaan OZAWA otti somen haltuun ja käytti koko loppuvuoden Kiyomiyan mustamaalaamiseen. Eihän mestarimme mikään hymypoika ole, vaan ryyppäävä, röökäävä ja naisissa käyvä todellinen ryönääjä. Mitäs muutakaan sitä tarvitsee saadakseen päämestaruusottelun heti ensimmäisessä ottelussa paluun jälkeen ja vieläpä vuoden suurimman NOAH-tapahtuman pääottelussa.

Hämmästyttävää, mutta totta, somen ottaminen haltuun todellakin toimi. Budokanin yleisö oli nimittäin täysin myyty OZAWAsta ja Kiyomiya sai buuaukset kontolleen. Edes Yoshitatsun sekaantumiset eivät auttaneet kelkan kääntämisessä yleisöreaktioiden suhteen. Ja sehän vasta tekikin tästä ottelusta todella kiinnostavan. OZAWA veti suoranaisen trollaajan roolinsa niin mainiosti, että ottelun alkupuolen vähäinen painillinen anti ei jäänyt hieromaan vastakarvaan. OZAWA pomppi, tanssi, kaivoi nenää ja muutenkin piti Kiyomiyaa täysin pilkkanaan mestarin suureksi ärsytykseksi yleisön riemuitessa. OZAWAn ylitsevuotava karisma heti debyytissään teki tästä ottelusta niin muistettavan, mutta kyllä sitä painimaankin päästiin. Kiyomiya oli tunnetun tasokas itsensä ja tuntui olevan vielä extravireessä tunnistaessaan saavansa vihdoin jotakuinkin oman sukupolvensa edustajan ehkäpä pitkäaikaiseksi kilpakumppanikseen. OZAWAn voltit eivät puolestaan ole ehkä sitä uusinta uutta NOAHin raskaassa sarjassa, jossa on kuitenkin takavuosina nähty Naomichi Marufujin ja KENTAn kaltaisia kavereita, kun olivat vielä jotakuinkin ehjiä. Kaikki Phoenix Splashit ja muut voltit tulivat kuitenkin niin täysin puskista, että hyvä kun sai muuta suustaan kuin epäuskoista naurua.

Toimiiko OZAWAn akti myös tämän yhden tähdenlennon ulkopuolella? Ei välttämättä, en toki juurikaan ehtinyt NOAHin arkin puoleen männävuonna kääntyä, mutta lippuluukuilla mies on ollut kuumempi kuin kukaan NOAH-ukko miesmuistiin.

Kukapa olisi veikannut, että Mitsuhara Misawan vihreän arkin tuorein tähti onkin tummanpuhuva paskapostaaja?

Sijoitus: Top 25

Yuma Anzai vs Shotaro Ashino

(AJPW New Year’s Wars Day 2, 3.1.)

Yuma Anzai oli menettänyt Triple Crown -vyön loppukesästä 2024, mutta oli saanut lohdutukseksi sentään All Asia -joukkuemestaruuden syksymmällä. Nyt nokka oli kuitenkin suunnattu takaisin kohti huippua ja Jun Saiton hallussa pitämää Triple Crown -mestaruutta. Ennen sitä oli kuitenkin kaadettava Shotaro Ashino, joka hänkin havitteli nousua mestaruuskuvioihin muutaman epäonnisen vuoden jälkeen.

Shotaro Ashino on epäonninen puurtaja. Wrestle1 -promootion kuolinkorinoiden ykköstähdeksi noussut kaveri ei ole koskaan saanut käteensä aivan niitä kortteja, kuin olisi painitaitojensa mukaan ansainnut. Raskassarjalaiseksi hieman lyhyt mitta ja ikäviin väliin osuvat loukkaantumiset eivät ole saaneet miehen AJPW-uraa aivan toivottuun lentoon, vaikka Champion Carnival -voitto vuodelta 2023 onkin plakkarissa. Ashino toki loukkaantui mainitussa loppuottelussa siten, että oli sivussa painikehistä seuraavat puolisen vuotta eikä ollut sen jälkeen noussut enää takaisin pääottelun kynnykselle. Tämä ottelu toimi taas ihan komeana muistuksena, että päähän potkittu painikone oli edelleen vireessä.

Kaksikon yksinkertainen vääntö nostaa esiin molempien vahvuudet kanveesissa ja Ashinon nilkan murjomiseen keskittynyt taktiikka pitää tarinan hyvin raiteillaan, mutta todellisiin liekkeihin koitos syttyy kun tiukka iskujenvaihto aukaisee Anzain nenän. Puhtoisen painiottelun dynamiikka kokee muutoksen, kun pramea unelmavävy joutuu taistelemaan yllättäen verissä päin.

Ottelu jäänee muistoihin varmaan eniten ottelun loppupuolen karmaisevan voimapommin myötä, joka löi Anzailta tajun kankaalle. Eihän sitä koskaan toivo, että kehässä vakavia loukkaantumisia sattuu, mutta vähän kuten Will Ospreayn ja Tetsuya Naiton muutaman vuoden takainen G1-välierä, ei täystyrmäys ole aivan tarpeeksi rokottamaan arvosanaa pakkasen puolelle. Jos tyrmäys on kynnyskysymys ottelusta nauttimiselle, niin voin myös suositella Yuma Aoyagin ja Naoya Nomuran vääntöä myös AJPW:n Korakuenista, samalla energialla ja intensiteetillä väännetty veto, joka jäi omissa kirjoissani loppuvuoden apatiapuuskan alle.

Sijoitus: Top 50

IWGP World Heavyweight Championship
Shota Umino vs Zack Sabre Jr

(NJPW Wrestle Kingdom 19, 4.1.)

Zack Sabre Jr. oli tehnyt sen, mihin Englannin miesten jalkapallomaajoukkue ei ollut yltänyt 60 vuoteen, eli voittamaan maailmanmestaruuden. Laji on toki hieman eri, mutta eipä sillä niin paljon ole väliä. ZSJ oli pudottanut nimittäin melkoisen pommin, voittanut legendaarisen G1 Climaxin ja melkein heti perään kaatanut Tetsuya Naiton IWGP World Heavyweight -vyöstä eikä hyvien tapojen mukaisesti ollut raaskinut edes odottaa mestaruushaastoaan tammikuulle asti. Ei sitä Tokyo Domessa saanut tietenkään huilata, sillä mestarin päivätyö oli silti tehtävä. Haastajan viitta aseteltiin uuden sukupolven harteille, kun paikalle nousi Sabren G1 Climaxin aikana päihittänyt Shota Umino. Uminon G1-kampanja oli kokonaisuutena ollut epäonninen, joten yleisö ei kovin hyvillä mielin ottanut vastaan tuomarin pojan nousua Domen pääotteluun.

Ei, en ole seonnut. Tietääkseni. Minua ei ole vielä lähetetty mielentilatutkimukseen ja toivon, että tämän ottelun arvostaminen ei myöskään siihen tilanteeseen johda. Uminon ja Sabren mammuttimittoihin yltänyt Dome-koitos ei unohtamattomien Dome-klassikoiden listalle yllä, mutta minäpä vaan perhana tykkäsin tästä oikein kovin. Olin jopa hieman yllättynyt, kun tapahtuman jälkeen internetin aalloille lähdin seilaamaan, että kuinka negatiivissävytteinen Wrestle Kingdomin pääottelun vastaanotto olikaan ollut. Yleensä pääsen tämän artikkelin yhteydessä lähinnä ylihypettämään unohdettavia Dragongate-keskikorttimähinöitä tai typeriä komediamatseja, mutta tällä kertaa joutuu oikeasti puoltamaan paskavyöryn kohdetta. Kokonaismielipide on ehkä laantunut jonnekin täysin keskinkertaisen puolelle, mikä on mielestäni edelleen vähän tämän ottelun aliarvostamista.

Onhan tällä ongelmansa, millä ottelulla ei olisi. Kestoa on ehkä parikin rahtusta liikaa, Uminon myyntisuoritus jättää paikoin toivomisen varaa ja selostamossa Hiroshi Tanahashin yrmy ilme kertoo ehkä myös omaa tarinaansa ottelun askelmerkkien kulusta. Mutta hitto vie, jokin tässä vain kaappasi mukaansa, eikä se jokin toivottavasti ollut pelkästään Punavuoren puroresuteatterin harras tunnelma. Sabre oli jälleen oikeassa elementissään kurittamassa nuorempaansa erinäisin ikävin väännöin ja käännöin. Umino oli ehkä pahaan väliin suosionsa aallonpohjassa, keräten jopa buuaksia, mutta esiintyi noin muutoin edukseen näyttämällä tarpeeksi tulta ja tappuraa. Iskujenvaihdot olivat tulisia ja yläkoukkujen lätinä lihasmassaa vasten kovin toimivaa. Kokonaisuus huipentuu tietysti tutulla tavalla, saatanalliseen tykitykseen near-fallien, NINETEEN-laskujen, tiukkojen lukkotaistojen ja vielä tiukempien Lariatien muodossa. Sabren ja Uminon kemiat ovat olleet esillä turnausotteluissa ennen ja jälkeen tämän kohtaamisen, eli niissä jopa oikeasti kehutuissa otteluissa, mutta myös tässä kohtaamisessa kaksikko oli kuin luotu toisilleen.

Umino kuvainnollisesti tervattiin ja höyhennettiin Domen jälkeen ja tuhatkunta smarkkia antoi mittavat haukut, mutta minä pidän kannastani vielä löysin rantein kiinni. Sabren ja Uminon mestaruusottelu oli oikeasti hyvä ja vuoden parhaimmistoa! Onko tämä Okada/Naito, Okada/Omega tai Omega/Tanahashi, no ei. Mutta on tämä nyt parempi kuin Okada/White tai SANADA/Naito! Hei, miten niin rimani on matalalla?

Sijoitus: Top 50

NEVER Openweight Championship
Tomohiro Ishii vs Konosuke Takeshita

(NJPW/AEW/CMLL Wrestle Dynasty, 5.1.)

Konosuke Takeshita oli pitkästä aikaa noussut mestariksi, kun oli päihittänyt Shingo Takagin edeltävän päivän Wrestle Kingdomissa ja noussut tuoreeksi NEVER Openweight -mestariksi. Domessa rokattiin tänäkin vuonna kahden päivän voimin, joten tuoreelle mestarille ei hirveämmin lepoa suotu ennen ensimmäistä puolustusta. Haastajana oli kukas muukaan kuin NEVER-divisioonan kummisetä ja kulmakivi, kivikasvoinen Tomohiro Ishii.

Te olette nähneet Ishiin NEVER-mätön aikaisemmin, minä olen nähnyt Ishiin NEVER-mätön aikaisemmin ja olen vielä kirjoittanutkin niistä aikaisemmin. Mitä uutta voi näistä enää sanoa? Voisin toki kylmästi vaan kopioida jonkun vuoden takaisen tekstipätkän, vaihtaa vastustajan nimen kohdalle vaan Takeshita ja kokeilla huomaako kukaan mitään eroa.

Hitto vie, siinäpä meni hyvä idea hukkaan.

Edeltävän illan NEVER-koitos Takeshitan ja Shingo Takagin välillä oli ollut hyvä, mutta ei ihan niin hyvä kuin olisi voinut olettaa. Ishii ja Takeshita ottivat sitten vahingon takaisin ja jättivät Takagin nurkkaan häpeämään. Äijäenergiaa ja isoja iskuja riitti, no-sellausta esiteltiin tositarkoituksella ja yleisökin kävi vielä kuumana. Ishii on tämän ottelukaavan hionut huippuunsa jo joskus vuosikymmen sitten ja vaikka ei tämäkään ottelu mitään uutta tällä sektorilla tarjoa, on se korkeimmalla mahdollisella tasolla suoritettuna jälleen omaa luokkaansa. Ei Takeshitakaan tässä kategoriassa kalpene, vaan pääsee kerrankin nauttimaan siitä, että joku iskee takaisin samalla mitalla.

Tutun näköinen, tutun oloinen ja silti niin tutun kova ottelu.

Sijoitus: Top 50

Kenny Omega vs Gabe Kidd

(NJPW/AEW/CMLL Wrestle Dynasty, 5.1.)

Gabe Kidd janosi haastetta. Wrestle Dynasty toi Tokyo Domeen myös jokusen hassun vierailijan ulkomailta, mutta Kiddille kelpasi vain päänahoista suurin. Entinen IWGP Heavyweight -mestari Kenny Omega oli julkistanut palaavansa kehään yli vuoden tauon jälkeen ja vieläpä New Japanin kehässä. Wrestle Dynastyn vetonaula oli nopeasti valmis. New Japanin fanaatikot jäivät ulvomaan Ospreayn ja Okadan perään samalla kun Kidd ja Omega valmistautuivat vuotta määrittävään koitokseen.

Kun mietitään jälleen menneen vuoden ikonista painikuvastoa, niin muutamaa on jälleen vaikeaa ylittää. Numero yksi on varattu eräälle toiselle NJPW-aiheiselle kuvalle, mutta muut palkintosijat voisi helposti jakaa tälle ottelulle. Okei, verinen Gabe Kidd lukitsemassa Omega Antonio Inokin Cobra Stretchiin saattaa valahtaa pistesijoille hieman vastaajasta riippuen. Vielä edellisiltana pääottelua yrmynä tuijottanut Tanahashi heltymässä kyyneliin näkemänsä ottelun jälkeen, siitä ette voi toivottavasti hirveästi väittää vastaan. Showpainiotteluita eivät kuitenkaan määrittele still-kuvat (ellei kysytä Super Sasadango Machinelta), vaan ihan liikkuva kuva.

Ilmassa oli jännitystä ottelun alla. Onko Omega enää entisensä mittavan ja koko uraa uhanneen sairastumisen jälkeen? Onko Kidd valmiina nousemaan seuraavalle tasolle?

Vastaus oli kuin olikin kyllä. Ainakin siinä hetkessä.

Olihan mukana ihan tarpeeksi silmänkääntötemppuja pitämään miehet vireessä. Normaalisti, jos puolet ottelusta vietetään kehän ulkopuolella NJPW:ssä ja tuolipinoja kaivetaan esiin, on viime vuosina syynä ollut lähinnä jäätävä House of Torture -sekoilu. Nyt kun temppukassi avataan oikeasti messevässä ottelussa, ei Red Shoes Unnon sinisilmäisyys HC-mähistelyn edessä häiritse suuremmin.

Omega ei anna vuoden lepotauon hidastaa itseään, kun hän palaa halusta näyttää, että hän on edelleen maailman huipulla. Kidd tarttuu tilaisuuttaan sarvista uransa suurimmalla näyttämöllä ja haluaa todistaa kuuluvansa myös absoluuttiselle huipulle asti. Siinä hetkessä Punavuoren puroresuteatterissa oli myös tunnelma ylimmillään, kun Omega ja Kidd repivät toisistaan kaiken irti. Menneiden vuosien huippukohtaamisiin ja tähtiin viljeltiin viittauksia kuin supersankarileffoissa ikään, joka siinä hetkessä tuntui aivan mahtavalta.

Siinä hetkessä. Niin.

Jälkikäteen osa ottelun sielusta on menettänyt palasen. Gabe Kidd leijonapöksyissä ja Inokin henkeä kanavoiden promootiota puolustaen ei enää jysähdä samalla tavalla kuin tammikuussa, kun miehen AEW-siirto vääjäämättä lähestyy. Ammattivalehtelijoitahan he kaikki ovat, mutta kun ottelu onnistuu säväyttämään tällä tavalla, on palautus takaisin maan pinnalle kovin karu.

Siinä hetkessä Omegan ja Kiddin kamppailu oli vuoden ottelu. Vuoden lopussa se on sitä enää melkein.

Sijoitus: Top 3

Zack Sabre Jr vs Hechicero

(NJPW Battle in the Valley, 11.1.)

Tasapeli on kovin ikävä tilanne. Mikä olisikaan tavallisempi lähtökohta trilogian täydentämiseen. Zack Sabre Jr. ja Hechicero olivat molemmat voittaneet yhden ottelun mieheen vuonna 2024. Hechicero vei kaksikon kamppailun Meksikossa ja ZSJ maksoi potut pottuina Englannissa. Nyt oli siis aika kamppailla neutraalilla maaperällä. Kuka osoittautuisi nilkkalukkojen Nostradamukseksi, llaven laupias samarialaiseksi, mattopainin Mozartiksi, ja muutaman muun mahtipontisen, mutta osuvan lempinimen arvoiseksi?

Vielä kerran velhot. Kolmas kohtaaminen jatkoi samaa linjaa edeltäjiensä kanssa, kun jälleen uuden yleisön eteen räätälöitiin omanlaisensa versio mattohippailusta. Meksiko sai ihanan lukkohupailun tulikuuman yleisön edessä kahden rudon mittailleissa kepposkonstiensa tehokkuutta toista maestroa vastaan, Englannissa annettiin yleisön lauleskella, kokonaisuutta tyhmennettiin sopivasti ja Sabren piti leikkiä vielä sankaria kotiyleisön edessä. Nyt Yhdysvalloissa kokonaisuus asettui yllättäen näiden kahden edellisen välimaastoon. Ketjupainin parissa ei vietetty yhtä innokkaasti aikaa kuin ensikohtaamisella, mutta koitos ei myöskään degeneroitunut täydeksi liiketykittelyksi kuin sumuisilla saarilla. Kultaisella keskitiellä kulkiessa ketjupaini siirtyi sulavasti iskujenvaihtoon ja lopulta siihen tutumpaan liikesarjojen tykittelyyn kuuman yleisön edessä. Vaikka tekniikkapaini jenkkiyleisön edessä on hieman kuin Shakesprearen lukemista sioille (Sabren sanoja, eivät minun), niin kyllä yleisö osasi arvostaa ainakin hetkellisesti näiden herrasmiesten keskinäistä magiaa.

ZSJ:n ja Hechiceron ottelusarjan näennäinen päätös kertoo myös omaa kieltään vuodesta 2025. Ottelu, joka on toki hieno ja ehdottomasti kehujen arvoinen, mutta ei kuitenkaan aivan samalla tasolla kuin edeltävän vuoden vastaava yltää edeltäjäänsä korkeammalle. Tämä vuosi osoittautui itselleni erittäin vaikeaksi juurikin kymmenen parhaan ottelun osalta, sillä oli lopulta vaikeata saada kasaan koko kymmenikköä jossa jokainen ottelu tuntuu todella paikkansa arvoiselta. Olenko kyynistynyt liiaksi, kun koko vuodelta ei löydy edes kymmentä absoluuttista kehuryöpyn arvoista huippusuoritusta vai ovatko aivoni vaan niin mutkalla, että alkuvuoden koitokset selviävät tiukasti seulasta löyhemmin perustein? Onko tällä enää mitään tekemistä Sabren ja Hechiceron kanssa, heijastaako kyseinen ottelu tilannetta parhaiten vai käytänkö palstatilaa vain sen käyttämisen ilosta?

Kröhöm, tämä otteluhan oli siis vuoden parhaimmistoa. Mielellään näkisin tästä version vielä tänäkin vuonna, Japani olisi isoista painimaista vielä kiertämättä. Kuuleeko FantasticaMania, yksi toiveottelu on taas tilattu!

Sijoitus: Top 10

Adam Priest vs One Called Manders

(DPW You Already Know, 17.1.)

Adam Priest oli menettänyt DPW National -vyön vuoden 2024 lopussa. Alabaman kasvatti oli kuitenkin valmis nappaamaan vyönsä takaisin ensi tilaisuuden tullen, kun neljän hengen eliminaatioturnaus ratkaisisi vyölle seuraavan haastajan. Vastassa olisi One Called Manders, tuo preerioiden pyykkinaru, joka janosi myös palkintokaappiinsa lisäystä.

Priest on etenkin DPW-esiintymiensä kautta kohonnut kehutuksi konnaksi eikä tätä katsoessa jäänyt lainkaan pohtimaan, mistä moinen maine kumpuaa. Priest tekee kaiken vaan niin simppelisti ja loistaa vanhan liiton heel-työskentelyllään ja suunsoitollaan. Teknisen väännön keskittyessä vastustajan polviin on hengessä mukana ripaus ROH-vuosien Bryan Danielsonia. Hahmona ja painijana Priest loistaa roolissa kuin roolissa ja saa yleisön vihat niskoilleen tavalla tai toisella. Manders osaa kyllä tarpeen mukaan heiluttaa nyrkkejään kuin pahempikin pugilisti, mutta sai tässä olla harvinaisemmassa roolissa, eli polveaan myymässä. Napakka kokonaisuus tekee juuri sen, mitä siltä odottaa. Looginen, tiukka ja tulinen kokonaisuus nostaa molempien misten osakkeita ja päättyy kaikin puolin prikulleen oikeaan tyyliin.

Kaikki vuoden parhaat ottelut eivät ole vaan pääottelupaikan suuria hetkiä sisältäviä vuoristoratoja ja suurten tarinoiden kulminaatioita. Jotkut vuoden ottelut ovat vaan keskikortin helmiä aivan napilleen suoritettuna.

Priestin debyytti AEW/ROH-vorteksissa kesällä ei tullut suurena yllätyksenä, mutta samalla mieli jää vähän haikeaksi. Indyvääntäjät eivät ehdi enää kasvaa vuosia korkoa ennen kuin suurempi promootio nappaa haaviinsa ennen kilpakumppaneita. Indymaailma jää kaipaamaan Priestin kaltaisia niksimiehiä vakioroolissa. Indymaailma jää myös kaipaamaan Deadlockin kaltaisia promootioita, sillä DPW lopetti tapahtumansa Yhdysvalloissa vuoden 2025 loppuun.

Sijoitus: Top 50

Texas Death
Hangman Page vs Christopher Daniels

(AEW Collision, 18.1.)

Hangman Pagen uppoaminen yhä syvemmälle pimeyden sydämeen ei ollut jäänyt huomaamatta vanhalta mentorilta, ystävältä ja kilpakumppanilta Christopher Danielsilta. Daniels oli toistuvasti kyseenalaistanut Pagen keinoja ja tarjonnut auttavan terapeuttista kättä, mutta Page oli oman raivonsa sokaisema eikä enää järkipuhetta totellut. Lopulta välit oli selvitettävä Pagen bravuurissa, Texas Death Machissa. Pitkälti satunnaiseksi painijaksi liukunut Daniels joutuisi vielä kerran iskemään saappaat naulaan repiäkseen Pagen irti psykooseistaan.

Ilmeisesti se vuoden toinen veteraanin ja nuoren orin Collision-mähinä on jäänyt kansalle paremmin mieleen. Kyllä minäkin pidin ruuvimeisselin upottamisesta Dustin Rhodesin polveen, mutta saman genren edustajan Danielsin kuolinkorinat iskivät vielä astetta kovemmin. Christopher Danielsin ura AEW:ssa ei ollut suurempia kohokohtia sisältänyt, sillä veteraani tyytyi pikaisesti sivurooleihin ja bäkkärihommiin jättäen valokeilan muille. Danielsin huippuvuodet jäivät edeltävien vuosikymmenien puolelle, mutta iloisesti uran päätös oli kaunis näytös ja viimeinen muistutus siitä, minkälainen kehäkettu Daniels oikein olikaan. Ei jalka liikkunut enää edeltävien vuosien tahtiin, mutta ei sen tämänkaltaisessa taistelussa tarvinnutkaan. Page mätki säälittä Danielsia veriseksi mössöksi, joten Daniels sai lähinnä muutaman loiston hetken kaiken myymisen lomassa. Vuonna 2025 nähtiin monta upeaa otsasuonen avausta, mutta niiden joukossa Danielsin verityöt jäivät myös erityisen hyvin mieleen. Page oli myös roolissaan armoton ja suoranainen loikkaus pystyyn Danielsin viimeisen ryöpytyksen jälkeen oli viimeinen piste Danielsin tarulle.

Danielsin aika on ohitse, mutta mikä aika se olikaan.

Hangman Pagen vuosi sisälsi toki muitakin hittejä, mutta jostain syystä tätä syvemmältä ei mikään miehen ottelu tänä vuonna viiltänyt. Fallen Angelin viimeinen lento oli katsomisen arvoinen.

Sijoitus: Top 50

Daisuke Sekimoto vs Jeff Cobb

(BJW, 24.1.)

Big Japan Pro Wrestlingillä ei mene hirvittävän hyvin, mutta tilillä oli vielä tarpeeksi rahaa tuoda kiinnostava vierailija yhdeksi illaksi mukaan. Jeff Cobbilla ei ollut tarpeeksi puuhaa New Japanissa, joten pientä vierailua ehti hyvin harrastaa vielä tammikuun päätteeksi. Vastustajakin sopi Cobbille kuin nakutettu. Big Japanin Strong-divisioonan legenda Daisuke Sekimoto sai pitkästä aikaa vastustajan, joka jakoi vartalomuodon itsensä kanssa. Siinäpä se, kahden möhkäleen kohtaaminen Korakuen Hallissa ei enempää maustetta enää kaivannut. Edeltävä kohtaaminen oli lähes kuuden vuoden takaa PWG:stä, jonka olin onnistunut jo täysin unohtamaan ennen pakollista Cagematch-skouttausta.

Hoidetaan pakolliset pois alta:

Kyllä, tämä lienee BMMSM-kategorian suosikkini vuodelta 2025. Cobb ja Sekimoto eivät tee mitään monimutkaista, sillä ottelu koostuu lähinnä lihaisista iskuista, tömähdyksistä ja juntista. Se riittää. Kaksi voimanpesää eivät antaneet vastustajalleen sentin senttiä ilman hirvittävää taistelua ja kaikki tuntui raskaalta, kuin kaksi valtavaa kivikasaa yrittäisivät murtaa toisensa palasiksi. Sekimoto toimitti kotiyleisön rakastettuna sankarina, kun taas Cobb sai revitellä valloittavana pahiksena. Kotisohvallakin onnistuin muuttumaan puolueelliseksi toivoessani Sekimoton kaatavan tuon mokoman leijonalipun liehuttajan.

Yksinkertainen on kaunista. Mikä olisikaan yksinkertaisempaa kuin kaksi jääkaappipakastinta törmäilemässä toisiinsa?

Sijoitus: Top 25

IWGP Junior Heavyweight Championship
El Desperado vs Kosei Fujita

(NJPW Road to New Beginning, 4.2.)

El Desperadosta oli muotoutunut junioridivisioonan ykköstähti niin huomaamatta, että Hiromu Takahashia ei oikein edes tajunnut kaivata suurempaan valokeilaan. Desperado oli vyöttänyt IWGP Jr. Heavyweight -vyön jo viidettä kertaa, kun DOUKIn loukkaantuminen kesken Wrestle Kingdom -ottelun tarkoitti voittoa tuomarin päätöksellä. Despyä ei pahemmin kiinnostanut isompia tapahtumia odotella, vaan julistautui Korakuenin herraksi puolustamalla vyötään lähes ekslusiivisesti Tokion polttopisteessä. Ykköshaastajaksi ilmoittautui 22-vuotias Kosei Fujita, joka oli voittanut uransa ensimmäisen mestaruuden Wrestle Kingdomissa nousemalla IWGP Jr. Tag Team -mestariksi Robbie Eaglesin kanssa. Nyt tähtäimessä oli toinen vyö ja yksilöllinen glooria.

Aivan mainio matsi ihan kaikin puolin. Fujita ja Desperado edustavat junioripuolen vähäpomppuisempaa osastoa, joten Takahashin, Will Ospreayn ja Dragon Leen kaltaisista sekoiluista ollaan kaukana. Joo, onhan siellä Moonsault ja kehäköysien hyppypotku, mutta eivät tiikeritkään pääse raidoistaan eroon. Desperado otti kohteekseen tuttuun tyyliin jalan Numero Dos -jalkalukkoa varten, mutta sen lisäksi kurmuutti Fujitan teipattua olkapäätä neutralisoidakseen tämän tavaramerkiksi muodostuneet avokämmeniskut. Altavastaajana taistellut Fujita sai Korakuen Hallin uskolliset puolelleen intensiivisellä taistelulla jopa firman suosituimpiin painijoihin kuuluvaa Desperadoa vastaan. Desperado oli tässäkin ottelussa hyvä kokeneempana kettuna, mutta Fujita todellakin loisti. Zack Sabre Jr:n valvovan silmän alla Fujita otti kaikki keinot käyttöön, mitä TMDK-pomo oli hänelle parin vuoden aikana opettanut.

Kosei Fujita on tämän divisioonan tulevaisuus. Vain Gedon hidas liipaisinsormi estää sen, että Fujita ei ole vielä junioreiden nykyisyys. Vuoden paras perinteisen tyyliin juniorimatsi. Jotain aivan muuta kuin perinteistä löytyy vielä vähän korkeammalta.

Sijoitus: Top 50

NEVER Openweight Championship
Oleg Boltin vs Konosuke Takeshita

(NJPW New Beginning, 11.2.)

Konosuke Takeshita oli saattanut selvitä tupla-Domesta voitokkaana, mutta seuraava NEVER-haastaja huohotti jo niskaan. Oleg Boltin oli onnistunut päihittämään Takeshitan edeltävän kesän G1 Climaxissa, mikä tuppaa yleensä takaamaan mestaruusotteluita hyvällä prosentilla seuraavan puolen vuoden säteellä (paitsi jos nimesi sattuu olemaan Toru Yano tai Tomohiro Ishii).

Olen häpeilemätön Boltin-fanipoika, sillä kazakin yksinkertainen voimaliikkeisiin ja keskivartalon muussaamiseen keskittynyt tyyli puree minuun kuin tappajahai uimariin. Takeshitaa vastaan Boltin pääsi toimimaan elementissään. Ei monimutkaisia liikesarjoja eikä vastaliiketanssia vaan ihan vaan kaksi härkää törmäilemässä toisiinsa. Tai Boltinin tapauksessa kehätolppaan, sillä tolppaan kohdistunut täyden voiman olkapäätöötti oli kaikessa tyhmyydessään tiukan muistijäljen jättänyt spotti. Siihen päälle vielä vuoden tiukin lock-up kehän ulkopuolella, pari kovaa voimaspottia ja Aleksander Karelinia henkiviä heittoja, ei että. Kokonaisuudessaan miehen uran paras kokonaisesitys nosti tämän ottelun osakkeita aika hurjasti.

Takeshitakin pääsi kerrankin painimaan itsensä kokoisen jässikän kanssa eikä tällä kertaa tarvinnut kiusata pienempää. Kiusausta nähtiin silti melkein yhtä paljon kuin Janssoneilla, kun Takeshita kurmotti Boltinin pääkopan lisäksi myös olkapäätä. Eivät nämä NEVER-matsit ihan yhden tempun poneja ole, vaikka sellaisen kuvan näistä yksinkertaisista höpötyksistä saattaa saadakin! Takeshita oli jälleen oiva ukko oikeassa paikassa ja on muodostunut nopeasti Boltinin parhaaksi tanssikaveriksi. Toivottavasti tulevina vuosina nähdään näitä kavereita vielä keskinäisissä kamppailuissa useaan otteeseen.

Vuoden NEVER-matsi. Jos Ishii tulee koputtelemaan ovelle ja kyselemään ikäviä kysymyksiä, niin siinä tapauksessa olen muuttanut Timbuktuun.

Sijoitus: Top 25

IWGP Global Championship
Yota Tsuji vs Gabe Kidd

(NJPW New Beginning, 11.2.)

Yota Tsuji oli onnistunut nappaamaan ensimmäisen yksilömestaruutensa New Japanissa kaadettuaan David Finlayn Wrestle Kingdomissa. Tuore IWGP Global -mestari sai haaston heti Finlayn War Dogs -leiristä, kun Gabe Kidd janosi myös arvometallia itselleen. Wrestle Dynastyssa otsikot varastanut Kidd oli yhtäkkiä firman puhutuin painija. Tsujin tie oli kirjoitettu huipulle asti, mutta nyt oli todella kamppailtava pitääkseen jalansijastaan kiinni, jottei Kidd lähtisi ohituskaistalla ohitse. Lisäjännitystä toivat toki jaetut dojovuodet. Vaikka Kidd oli painikasvatuksensa saanut Englannissa ja jatkokurssin Katsuyori Shibatan mankelissa LA Dojossa, niin juuri parahiksi pahimpien koronavuosien ajaksi Kidd saapui Tsujin ja Yuya Uemuran rinnalle vääntämään tyhjyyttään kaikuvissa halleissa. Arvet ovat ikuisia, mutta mikä olisikaan parempi paikka repiä niitä auki kuin äänekäs EDION Arena Osakassa.

Fyysinen mättö ei fyysisesti onnistunut avaamaan mainittuja arpia, mutta kauaksi ei varmaan jääty. Sen verran kovia olivat tykkien pamaukset, kun avokämmenet niittivät ihosoluja hautuumaalle innokkaasti ja useasti. Tsuji imi omat oppinsa Meksikosta, kun taas Kidd oli ottanut ihan tosissaan elämäntehtäväkseen (ainakin pariksi kuukaudeksi) kanavoida Strong Stylen voimaa jokaisella huokosellaan. Tsujin kestovirneestä ei hirveän montaa haituvaa jäänyt jäljelle tässä tasaväkisessä tulituksessa. Fyysinen taisto oli sitä, mitä NJPW:n uusi sukupolvi on kieltämättä kaivannut. Ison ottelun tuntua oli toki myös ilmassa, kun kummallakaan ei olisi ollut varaa hävitä tammikuisten kohotushetkien jälkimainingeissa. Yleisö tosiaankin aisti sen ja eli ja hengitti ottelua alusta loppuun.

Vuoden kaksi myöhempää kohtaamista kaksikon välillä eivät aivan onnistuneet samaa tunnelmaa toistamaan, mutta ensiveto oli kirkkaasti vuoden parhaimmistoa. Kyllä, tykkäsin Takeshita/Boltinista enemmän, mutta minäpä olen vähän poikkeuksellisen yksinkertainen yksilö.

Matsi, joka oli niin hyvä, että yleisö alkoi chanttaamaan New Japania. Se ei nyt kuulosta kovin kummoiselta, kun promootion nimikirjaimien chanttaaminen on jenkkipuolella lähes yhtä yleistä kuin THIS IS AWESOME, YOU DESERVE IT ja FIGHT FOREVER -kuorohuudot. NJPW:ssä, jossa yleisön kommenttiraita hurrausten ja buuausten ohella koostuu lähinnä painijoiden nimien huutamisesta ja rytmikkäistä kehotuksista House of Torturelle suksia kuuseen, oli reaktio jopa vähän pysäyttävä. Tätä me haluamme, oli selkeä viesti. Tätä on New Japan.

Sijoitus: Top 50

IWGP World Heavyweight Championship
Zack Sabre Jr vs Hirooki Goto

(NJPW New Beginning, 11.2.)

Hirooki Gotolla on ikuinen epäonnistujan leima otsassaan. Ei ole suuremmin väliä, että hän on G1-voittaja, Mr. New Japan Cup, Intercontinental- ja NEVER-mestari sekä moninkertainen joukkuemestari vielä siihen päälle. Hän ei ole koskaan ollut raskaansarjan mestari. Kahdeksan katkeraa epäonnistumista vuosien varrella olivat tappaneet toivon tehokkaasti. Yhdeksän vuotta edeltävän yrityksen jälkeen Goto sai vielä mahdollisuuden. Päivälleen yhdeksän vuotta aiemmin samassa tapahtumassa ja samassa rakennuksessa Kazuchika Okada oli nöyryyttänyt Goton lopullisesti eikä mies ollut enää entisensä. Olisiko veteraanilla enää toivoa? Vastassa oli Zack Sabre Jr, joka oli tehnyt vasta historiaa tähdittämällä kahta Tokyo Domen tapahtumaa peräkkäisinä päivinä ja kävellen mestarina ulos.

New Beginning taisi olla aika hyvä tapahtuma.

Vuosi 2025 oli monessa mielessä vanhan sukupolven viimeinen vuosi parrasvaloissa. Hiroshi Tanahashin viimeinen kokonainen vuosi painijana tarkoitti Ässän aikakauden loppua ja loikkaa kohti uutta. Siellä uuden loikan tuolla puolella ei välttämättä ole enää tilaa Gotolle tai Sabrelle. Tämä oli viimeinen mahdollisuus, monessakin mielessä.

Hope dies last.

Painillisesti tämä on niin hyvä kuin sen voi olettaakin olevan. ZSJ on suorastaan kirurginen kiduttaessaan Gotoa lukoilla, väännöillä ja muilla peribrittiläisen ikävillä keinoilla. Goto taistelee kuin viimeistä päivää, koska, noh, kyseessä on kaikin puolin viimeinen päivä. Unelma oli kuollut rumasti jo vuosia sitten. Uusi oljenkorsi oli ilmestynyt kuin salama pilvettömältä taivaalta. Yleisö on satayksiprosenttisesti Goton takana. Hekään eivät ole uskoneet tämän olevan mahdollista enää vuosiin. Nostalgia on pahinta huumetta.

Hei, minä kirjoitin tästä kolumnin, kun tunne oli vielä raakaa ja tuoretta, käykää vaikka lukaisemassa se.

Don’t let your memes be dreams.

Painillisestihan tämän ei pitäisi olla vuoden paras ottelu. Mutta silti tämä on. Mikään muu ottelu ei vienyt samalle tunteiden vuoristoradalle tai jättänyt samanlaista pysyvää muistijälkeä. Siitähän tässä tyhmässä lajissa on lopulta kyse, tunteiden herättämisestä.

Showpaini on joskus ihan perseestä. Mutta silloin kun se iskee syvälle luihin ja ytimiin ja sielun perukoille, niin ei ole olemassa mitään sen parempaa.

Vuoden ottelu.

The G in IWGP stands for Goto. Finally.

Sijoitus: Top 3

Open the Dream Gate Championship
YAMATO vs Kzy

(Dragongate Truth Gate Day 1, 1.3.)

YAMATO oli jälleen kohonnut Open the Dream Gate -mestariksi jo historiallisen kuudennen kerran päihitettyään Ben-K:n Kobe Worldin pääottelussa. Veteraani oli toteuttanut uhkauksensa nousta “välivuoden” jälkeen takaisin Dragongaten huipulle. Päälle puolta vuotta myöhemmin vastaan oli otettu jo useampi “uuden sukupolven” haaste, joista jokainen oli kaatunut kaikkivaltiaan tiellä. Nyt vastassa ei ollut mikään likainen 2010-luvun debytantti tai, pyhä sylvi, 2020-luvun kasvatti vaan ihan oma ikämiessarjan edustaja. Kzy, Natural Vibesin bilemestari oli ollut haastamassa ennenkin Dream Gatesta ja aina yhtä epäonnisesti. Tallikaveri Strong Machine J oli kaatunut hikisen kamppailun jälkeen YAMATOn kynsissä, joten kalavelkoja sopi maksella myös kaverin puolesta samalla reissulla. Lukemat taululla ennen tätä iltaa luokkatovereiden keskinäisissä kamppailuissa olivat kuitenkin 6-0 YAMATOn hyväksi.

Dream Gate -ottelut ovat pääsääntöisesti hyviä, mitä muuta nyt voi odottaakaan firman päämestaruusottelulta (ainakin niissä tapauksissa kun paikalle ei päästetä Cyber Kongia tai KAIta). Tällä kertaa extralataus oli nähtävissä ja tunnettavissa alun klassisessa tunnustelevassa mattoväännössä. Monessa kovassa Dragongate-eepoksessa alun tunnusteluosuus on se kuuluisa pakollinen paha ennen klassisen lehtipihvin pariin pääsemistä, mutta tällä kertaa mukana oli poikkeuksellisesti tunnetta, lämpöä ja aggressiota. Harvemmin saa DG-tyylin ottelusta tokaista, että alkuvääntö oli jopa ilkeää, mutta niin vain YAMATO ja Kzy päättivät vääntää nenät poskelle asti. Kzyn llave-henkinen vääntö ja YAMATOn MMA-vaikutteinen mattoähinä osuivat hyvin yhteen.

YAMATOn Dream Gate -kaudet ovat DG-seuraamisaikanani täyttäneet minua lähinnä kauhulla. Kaksi tätä edeltänyttä kautta olivat jotain mälsän ja tylsän välillä. Kulmani olivat siis vähintään muutaman asteen kurtussa, kun liehuletti nappasi jälleen päämestaruuden itselleen, ihan kuin niitä ei olisi ollut jo valmiiksi ihan tarpeeksi takataskussa. Niin kuitenkin kävi, että kausi kokonaisuudessaan oli tähänastisesti se raikkain ja tämä ottelu sen kruununjalokivi. YAMATO tuntui vihdoin löytäneen sen puuttuvan palasen, mikä teki miehen otteista jopa kiinnostavaa katseltavaa myös pääottelutasolla.

Ei haittaa yhtään, että vastassa oli alkuvuoden Dream Gate -otteluiden erikoismies Kzy. PAC-ottelu vuodelta 2019 tai Naruki Doi -ottelu vuodelta 2020 ovat nyt nämäkin listat tarkkaan muistiin pistäneille jo peruskauraa ja mieleen jääneitä huippuotteluita. Niiden päälle on Kzyn kaanoniin jäänyt ottelu Masaaki Mochizukia vastaan vuonna 2018, joka käynnisti miehen lopullisen sysäyksen firman eliittiin asti (ja jota en itse ole onnistunut tähänkään mennessä katsomaan). Jos Kzy on mukana Dream Gate -matsissa vuoden ensimmäisen kolmen kuukauden aikana, niin valmistaudu nautiskelemaan kovan luokan painimenosta.

Olen Dragongaten tyylin orja. Siihen tyyliin nyt vaan sattuvat kuulumaan tämmöiset oikein mukavat yksilöottelut, jotka kerta toisensa jälkeen kapuavat vuosilistoillani kärkisijoille siitä huolimatta, että promootion valttikortti ovat monen miehen joukkueottelut. Stiffejä iskuja, huippunopea tahti ja napakkuuden tuolla puolen huiteleva loppukiri ovat aspekteja, joita monet ovat yrittäneet Kobesta kopioida omiin kuvioihinsa. Harva on kumminkaan jäljittelyssä aivan onnistunut.

Kzy ja YAMATO näyttivät taas olevansa ihan maailmanluokan talentteja.

Sijoitus: Top 10

AEW Women’s World Championship – Falls Count Anywhere
Toni Storm vs Mariah May

(AEW Revolution, 9.3.)

Mariah May oli saapunut AEW:hen Toni Stormin ihailijana, joka oli jäljitellyt tämän uraa aina Englannin kehistä Stardomiin asti. Ihailun taso ylsi suorastaan paikoin fanatismin puolelle. Storm omien ajattomien harhailujensa keskellä otti mielellään vastaan oppilaan, joka palvoi tämän jokaista askelta. Käärme oli kuitenkin lähinnä odottanut mahdollisuuttaan iskeä, kun May pieksi Stormin verille voitettuaan vuoden 2024 Owen Hart Memorial -turnauksen. Veitsi vääntyi haavassa vielä lisää, kun May voitti Stormin kantaman AEW:n naisten päämestaruuden Lontoossa All Inissa. Storm katosi Lontoon iltaan ja Mayn aikakausi alkoi vanhan herttuataren syöstämisellä vallasta. Ei kuitenkaan kulunut kuin vuodenvaihteeseen asti, ennen kuin Storm palasi muuttuneena naisena. Ajattomuus näytti jääneen taakse, kun Storm oli kuin AEW-vuodet eivät olleet vielä tapahtuneetkaan. May ei uskonut esitystä hetkeäkään ja pieksi Stormin mestaruusvyöllään naisten päästyä nokikkain. Silloin Storm paljasti (typerän) suunnitelmansa, julisti tämän olleen suurta näytöstä ja ilakoi kehässä Mayn näyttäessä tyrmistyneeltä (suunnitelman typeryydestä). Storm sai mestaruusottelun Grand Slam Australiassa, jossa voitti vyönsä takaisin kotiyleisön edessä. Oli puolestaan Mayn vuoro menettää järkensä rippeet, kun tämä puolestaan lähti jahtaamaan mestaruuttaan takaisin. Päätös tulisi olemaan puhdasta Hollywoodia, kun Revolutionissa kaikki tulisi päätökseen Falls Count Anywhere -ottelussa.

Toni Stormin ja Mariah Mayn kuviohan oli suurelta osin melko mälsää settiä, jonka pelastavina enkeleinä toimivat Stormin viimeisten viikkojen murhaavan enteelliset promot. Kendokepillä silmään sitä, joka vanhoja muistelee, sillä koko kuvion päätös on maalannut kokonaisuudesta paremman kuvan kuin se hetkessä olikaan. Loput jäävät ihmisten mieleen parhaiten, siitä tämä ottelu toimii malliesimerkkinä.

Verinen mähinä on kerta toisensa osoittautunut AEW:n naisten divisioonan vahvimmaksi valttikortiksi. Oli kyseessä sitten Thunder Rosan ja Britt Bakerin koitos tai yksi lukuisista monen hengen HC-mätöistä, niin verenvuodatus repii porukasta lähes aina parhaat puolet esiin. Niin kävi tälläkin kertaa. Vihainen välienselvittely ei tuhlannut katsojien aikaa, ei revitellyt vuoden hurjimmilla bumpeilla tai repinyt esiin edes loisteputkia. Tiukka väkivaltasetti oli äärimmäiseen tehokkaaseen pakettiin tiivistetty paketti verikekkerien kauneutta. Kun Blood & Gutsin tai Anarchy in the Arenan kaltaiset stipulaatio-ottelut venyttävät mähinän pahimmillaan jopa liian pitkäksi, oli virkistävää nähdä, miten tiukan kokonaisuuden voi saada aikaa ilman turhaa ilmaa. Kaksi mainiota bladejobia, tulikuuma yleisö ja vain hiukkasen korni lopetus varmistivat sen, että “Hollywood Ending” oli yksi vuoden muistettavimmista otteluista.

Sijoitus: Top 25

AEW International Championship
Konosuke Takeshita vs Kenny Omega

(AEW Revolution, 9.3.)

Vaikka paluu kehään oli tapahtunut NJPW:n kehässä, ei Kenny Omega suinkaan ollut unohtanut kotipesäänsä AEW:ta. Yhdysvaltojen kamaralla oli noussut ajankohtaiseksi palata mestaruuskamppailuun ja siinä samassa nahista Don Calliksen paisuvan legioonan kanssa. Kohtaaminen hallitsevan AEW International -mestarin Konosuke Takeshitan kanssa oli siis oiva tilaisuus selättää kaksi kärpästä yhdellä paalujuntalla. Omega ja Takeshita olivat toki pitkän linjan tuttuja jo entuudestaan. Takeshita on viettänyt oppivuosiaan DDT:ssä Omegan opastuksessa, saapunut AEW:hen alun perin juurikin kanukkitähden johdosta ja kääntynyt lopulta tätä vastaan. Kalavelkoja oli vielä perittävänä, sillä Takeshita oli napannut Omegasta kaksi selätysvoittoa syksyllä 2023, vain muutamia kuukausia ennen Omegan yli vuoden mittaista sairaslomaa.

Tässä on nyt ottelu, joka erityisesti hyötyy kuuluisasta tai pahamaineisesta saunabonuksesta. Saunailtojen harras, hikinen ja huurteinen tunnelma ei onnistu tekemään kurasta kultaa, mutta onnistuu kohottamaan todellisten timanttien laatua vielä entisestään. Jos Omega ja Takeshita saavat Kontulan Kayfabekanslerin kohottautumaan paininirvanaan ottelun aikana, niin ei kyseessä nyt ihan turha ottelu ole.

Se Omegan ja Takeshitan edellinen yksilökoitos muutaman vuoden takaa oli kyllä hyvä, mutta jäi omissa papereissani jotenkin sieluttomaksi kohtaamiseksi. Paperilla kaikki palaset olivat paikoillaan, mutta käytännössä se aivan viimeinen jysähdys jäi uupumaan. Nyt tilanne oli toinen, sillä ainakin loppu-osuus oli puhdasta jysähtelyä. Omega ja Takeshita rakentavat hartaasti oikein purohenkisen ja -tyylisen eepoksen, joten ei liene suurikaan yllätys, miksi tämä allekirjoittaneeseen upposi. Takeshita murjoi Omegan keskivartaloa ihanan poikkeuksellisesti, sillä vatsan alue on huomattavasti harvemmin työstettävien ruumiinosien bingolapulla käsien tahi jalkojen sijasta. Omega oli aivan mainio alakynnessä ja myydessään vatsansa vaivaisuutta läpi ottelun. Siihen kun ymppää muutaman kivan harvemmin nähdyn spotin (pöydän alapuolen ja reunojen käyttö aseena, ei että) sekä Takeshitan pommituksen muokkaamisen kohdistuvaksi enenevissä määrin keskivartaloon, niin olihan tässä taas sangen mainio kokonaisuus kasassa.

Kidd-ottelu oli näytös siitä, että ainakin verellä ja poikkuksellisen hullulla sekoilulla Omega voi kohota vielä aivan huippukuntonsa tasolle asti. Takeshita-ottelu puolestaan näytti, että edes niitä ei parhaimmillaan tarvita siihen, että Omega on jälleen kamppailemassa vuoden otteluiden ja painijastatuksen titteleistä.

Vuoden suosikkini AEW:n tarjonnasta.

Älkää nyt ihan heti selainta sulkeko, vaan lukekaa silti loppuun asti! Tai siis, jos luette. On toki myös hyvinkin todennäköistä, että selaatte artikkelin päällisin puolin lävitse valkoisella valtaistuimella ja tuhahdatte halveksuvasti istunnon päätteeksi, kun jotain tiettyä ottelua ei sitten täältä löydykään.

Mutta siis, oikein hyvä ottelu ja samalla vuoden ehdotonta parhaimmistoa.

Sijoitus: Top 10

Fluorescent Light & Glass Board Xtreme Three Way Death Match
Jun Kasai vs El Desperado vs Masashi Takeda

(Barb Sasaki 25th Anniversary – CRAZY FEST, 10.3.)

Saa niitä tuomareitakin juhlia! Japanin pienemmissä promootioissa ja erityisesti deathmatch-skenessä kunnostautunut Barb Sasaki juhlisti omia 25-vuotispäiviään painibisneksessä pykäämällä kasaan verikekkerit ja vieläpä vielä ihan NJPW Worldin kautta lähetettynä. Pääottelussa kaivettiin ihan luvan kanssa loisteputket ja lasilevyt esiin, kun kaksi kovaa ja yksi kanssamatkustaja iskettiin kehään samaan aikaan. Kanssamatkustaja on ehkä vähättelevä termi NJPW-tähti El Desperadosta puhuttaessa, mutta kahden deathmatch-konkarin rinnalla Despynkin arpimäärä näyttää lähinnä kohtalaiselta. Masashi Takeda (ei tule sekoittaa DDT-untuvikko Takeshi Masadaan) on ollut viimeisen vajaan 20 vuoden ajan yksi skenen kehutuimpia painijoita ja vuodattanut verta litratolkulla. Jun Kasai on puolestaan jo elävä legenda ja taistellut juuri Takedan kanssa deathmatch-kuninkaan tittelistä promootiosta toiseen. Kasain ja Desperadon keskinäinen tarina on myöskin mainittava, sillä Kasai on Desperadon oma idoli ja kaksikko onkin jo pariin otteeseen kohdannut toisensa, legendaarisempana esimerkkinä edeltävä yksilökoitos vuodelta 2022. Kasain ottelun jälkeinen promo ja poistuminen areena tytär sylissään ovat piirtyneet monen purofanin verkkokalvoille iäksi.

Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa flashbackeille eikä sentimentaalisuudelle, kun oli aika pistää ranttaliksi ihan näin äijien kesken. Ja oli se Desperadonkin siellä!

Ei ole siis tarkoituksena mollata Despyä, mutta ihan ottelun tarinakin oli se, että yksin Kasaita vastaan NJPW:n juniorikentän komentaja saa juuri ja juuri raavittua itsensä verissäpäin voittajaksi. Mutta kun nyt näitä HC-hemmoja on kaksi, kammottavaksi, niin maailman lisäksi pelastusta kaipaa myös Desperado. Verenvuodattajien lisäksi myös aseistolla tuntuu olevan jotain leijonaliigan miestä vastaan, kun lasista läpi lentäminenkin vaatii useamman yrityksen. Pöytä nauraa paitaansa jossain nurkassa. Desperadon naamiostakaan ei ottelun loppuun mennessä ole jäljellä enää kuin riekaleet, niin koko kolmikko saa olla liikenteessä naama kauttaaltaan veressä.

Noin muutenhan tämä on juuri sitä alan meininkiä parhaimmillaan tai pahimmillaan, riippuu vähän keneltä kysyy. Illan päätteeksi kehä on täynnä verta ja lasinsirpaleita, ruusuja lojuu missä sattuu, kasa vääntyneitä haarukoita muistuttaa olemassaolostaan ja Takeda on piilottanut saksensa johonkin ennen päällekarkaussyytöksiä.

Kauneus on usein katsojan silmässä ja niin tässäkin tapauksessa. Saattaa sieltä löytyä lasinsirpale myös. Deathmatchit maistuvat pari kertaa vuoteen oikein mainiosti ja tämä oli jälleen tyylilajin taidonnäyte.

Sijoitus: Top 50

Sareee vs Syuri

(Sareee-ISM Chapter VII, 10.3.)

Sareee oli toivon mukaan tulistunut siitä, että hänet oli jätetty vuoden buukkaaja -kisassa jämäsijoille. Omat Sareee-ISM -tapahtumat olivat koonneet muutaman kerran vuoteen joshiskenen parhaimmistoa ottamaan naisesta mittaa, yleensä rautarouvaa itseään vastaan. Tällä kertaa paikan päälle oli saatu naarattua jälleen Stardom-edustajistoa Syurin muodossa. Edellinen yksilökohtaaminen oli noin 14 vuoden takaa, jolloin Sareee oli vielä pahainen teinitulokas. Nyt kun molemmat olivat huipulla, niin oli aika mitata taso uudempaan otteeseen.

Ehdin jo alkuvuodesta hieman huolestua, kun alkuvuoden kolme isoa Sareee-ottelua jättivät minut lopulta melko kädenlämpöiseksi. Olivatko Sareeen ottelut lopulta vain toisintoja toisistaan ja kun kuherrusvuosi 2024 oli päättynyt, niin naisen huomionarvoiset ottelut muodostuisivat vain harmaan kovaotteiseksi massaksi? Olen tapojeni orja ja täten jälleen väärässä.

Puolituntisessa sodassa ei turhaan panoksia säästelty. Turpajuhliksi kutsuminen ei välttämättä tee tälle oikeutta, mutta turpagaala kuulostaa vähän väärältä. Termistö sikseen, meno oli suorastaan hirvittävän stiffiä ja potkut ainakin näyttivät siltä, että Katsuhiko Nakajimakin olisi pyytänyt ottamaan vähän iisimmin. Ainakin Sareeen sairaat tallaukset Syurin polvilumpioon ovat jääneet mieleen. Ei tämä nyt ihan puhdasta iskupatteriston vertailua ollut, vaan suureksi huojennukseksi raajoja yritettiin välillä repiä myös ihan sijoiltaan.

Mitä pidemmälle ottelu eteni, niin sitä suuremmin esiin nousi epätoivo puolin ja toisin. Mitä helvettiä vaaditaan, että tuo hullu pysyisi oikeasti kanveesissa?

Sareee ja Syuri ottivat vuoden aikana kolmesti naisesta mittaa, mutta ensirykäisy pienessä ja tiiviissä Shinjuku FACEssa oli tällä kertaa kovempi kuin suuren areenan versioinnit myöhemmin vuoden aikana.

Simppelimmin sanottuna: gals fucking rock. Vuoden turpa… seremonia? Kestit? Bakkanaalit?

Sijoitus: Top 10

Sendai Girls World Championship
Chihiro Hashimoto vs Meiko Satomura

(Sendai Girls The Top Of Joshi Wrestling, 19.3.)

Meiko Satomuran eläköityminen saattoi olla jo melkein nurkan takana, mutta mukana roikkui siitä huolimatta oman promootion Sendai Girlsin päämestaruus. Eläköityä pitäisi jo kuukauden kuluttua, mutta niin vaan vielä uupui painija, joka pystyisi legendan vuorenhuipulta kellistämään. Omat koirat tuppaavat puremaan parhaiten, joten kukapa muukaan olisi osuvampi haastaja vuoden suurimpaan Sendai Girlsin tapahtumaan kuin Satomuran oma kasvatti ja Sendain johtotähti Satomuran seikkaillessa muilla mailla: Chihiro Hashimoto. Oppilas oli tähän mennessä ollut opettajaansa parempi, sillä Hashimoto oli vienyt nimiinsä kaksi edellistä yksilökohtaamista. Voisiko legenda vielä kääntää kurssin viimeisellä yrityksellä?

Olen häpeilemätön Hashimoton fanipoika, sillä mörssärimäinen tyyli, järisyttävät lariatit ja jysähtävät German Suplexit iskevät minuun kuin miekka pakanaan. Ei ole siis suurikaan yllätys, että viimeinen yksilökohtaaminen opettajaa vastaan iski makuhermoon. Satomuraa eivät ole suuremmin vuodet vielä hidastaneet, sillä jopa tämä viimeinen eläkekiertue on ollut täynnä Satomuraa parhaimmillaan (vaikka Sareee-matsi ei iskenytkään aivan täysillä, hirttäkää rauhassa). Satomuralla saattoi vieläkin olla etulyöntiasema matossa ja saatanalliset potkut eivät olleet menettäneet tehoaan, niin ei Hashimotokaan ollut heikentynyt tippaakaan vuosien saatossa vaan päin vastoin. Hashimoto oli jo ennen väkivahva, mutta nyt Satomuran purjehtiessa kohti keski-iän satamaa ei hän fyysisesti voinut pysyä enää samalla tavalla perässä kuin ennen.

Klassisen mallin purokohtaaminen melkein kaikilla mausteilla. En olisi ollut lainkaan pahoillani, jos tämä olisi ollut Satomuran eläköitymisottelu. Nyt tämä oli vain viimeinen soihdun saatto eteenpäin.

Sijoitus: Top 25

Mascara Dorada, Neon & Star Jr. vs Galeon Fantasma (Zandokan Jr, Barboza & Difunto)

(CMLL Viernes Espectacular, 28.3.)

Perjantai-ilta Arena Mexicossa oli tuonut jälleen yhteen riitapukareita mittelemään kolmikoiden herruudesta. Galeon Fantasma seilasi pääkallolipun alla ja koko kolmikon profiili oli noussut Zandokan Jr:n nousun myötä. Vasta viikkoa aiemmin CMLL:n vuoden toisessa merkkitapahtumassa Homenaje A Dos Leyendasissa Zandokan oli pääottelussa voittanut Star Jr:n naamion paikoin brutaalien otteiden jälkeen. Identiteetin katoaminen ei kuitenkaan tarkoittanut kaunojen loppumista, vaan lähinnä vihanpidon jatkumista. Graniitista veistetyn pärstävärkkinsä paljastanut Star Jr sai illan vetoavuikseen Sky Teamin nuoret jannut Mascara Doradan ja Neonin.

Joillekin tämä on yksi vuoden huippuotteluita, toisille tämä on ihan tavallinen perjantain iltapuhde. Tällaista se meno on kuulemma joka viikko CMLL:n kehissä, mutta tämä nousi vielä joukosta kirkkaasti esiin näyttäessään CMLL:n nuoremman kaartin edesottamuksia pääottelussa. Meksikon kruununjalokiven jopa historiallisen vahva loisto lippuluukuilla vuonna 2025 ei ollut ainoastaan Misticon ansiosta, vaan yläkorttiin aktiivisesti nostetut nuoret nimet ansaitsevat myös kehunsa, Zandokan ja Dorada etunenässä. Zandokan on isokoisena rudona kuin valettu firman ykköskonnaksi seuraavaksi vuosikymmeneksi ellei Soberano Jr:n ylitsevuotava karisma (ja oma polvivamma myöhemmin samana vuonna) olisi tientukkeena. Karismaa toki merirosvoltakin löytyy, mikä oli komeasti tässäkin ottelussa näkyvillä. Kaverilla Barbozalla on melkein samanlainen ulkomuoto, mutta jää pari askelta jälkeen kehätoiminnassa, kun taas Difunto on ihmeellinen menninkäinen, joka hyppelee paljasjaloin ympäri kehää.

Koko rudo-trio toimi mainiona pohjina lennokkaammalle tecnico-joukolle. Mascara Dorada on vienyt kansainvälisiäkin otsikoita, mutta siinä vieressä myös Neon esittelee hengästyttäviä temppuja, bravuurinaan aivan sairas Moonsault kehän ulkopuolelle, jota hän innoissaan viljelee jokaisessa Arena Mexicon isossa esiintymisessään. Star Jr. ei ehkä nuorempiensa volttikimaraan kykene, mutta hänen taistonsa Zandokania vastaan oli tämän ottelun sydän. Klassisen kolmen ratkaisusuorituksen mallilla vedetty ottelu oli lucha libreä sen sulavimmillaan.

Niinä heikkoina hetkinä, kun en usko Dragongaten tarjoavan maailman parasta trios-painia, niin silloin kruunua pitää hallussaan CMLL.

Sijoitus: Top 50

Dylan Fabrizio vs Zack Sabre Jr

(GDT Ambicion de Poder 2025, 30.3.)

NJPW-velvoitteet eivät estäneet ZSJ:n matkakilometrien kerryttämistä pallon ympäri. Maaliskuussa lentokone (oletettavasti, en ole ottanut selvää preferöikö britti laivakonteissa matkustamista) vei lukkoloihtijan Etelä-Amerikan rannikoille. Mannerta ei välttämättä tunneta showpainin luvattuna maana, mutta niin vain on sinnekin asti laji juurtunut. Chilessä vastaan asettui vuonna 2016 debytoinut ja komean ”Mr. Chile” lempinimen omaava Dylan Fabrizio, joka oli ehtinyt voittaa mestaruuksia useammassakin chileläisessä promootiossa.

Joskus on niin mukava yllättyä. Ei siis pitäisi yllättyä siitä, että Zack Sabre Jr on laatuottelussa mukana, vaan lähinnä siitä, että jostain Chilestä tupsahtava, yleisöstä fanin kuvaama matsi on ihan näin hyvä.

ZSJ sai vetää parhaimman versionsa matkustavasta territorioaikojen raskaansarjan mestarista, kun hän saa Fabrizion näyttämään aivan mainiolta. Vaikka Sabre on Japanissakin koppavuuden perikuva, niin oikeasti tuntemattomia suuruuksia vastaan mulkeronuppia on käännetty huomattavasti selkeämmin kaakon suuntaan. Fabrizio ei ole toki mikään puhdas matkustaja, vaan myy kärsimäänsä kuritusta kuin maailmanluokan meiningissä. Ja mikä tärkeämpää, myös yleisö pysyy aivan koukussa alusta loppuun asti ja kannustaa Fabriziota hamaan loppuun asti.

Vuoden piilotettu helmi.

Sijoitus: Top 50

Open the Brave Gate Championship
YAMATO vs Daiki Yanagiuchi

(Dragongate The Gate of Passion Day 3, 7.4.)

Kun YAMATO oli joulukuussa 2024 kukistanut Dragon Dian, niin hän ei ollut ainoastaan säilyttänyt Open the Dream Gate -mestaruutta vaan voittanut kaupanpäällisiksi Dian Open the Brave Gate -vyön. Veteraanille oli tässä vaiheessa jo ihan liikaa kantaa kahta vyötä samaan aikaan, joten Brave Gate iskettiin töykeästi hyllylle odottelemaan relevantteja haastajia. Pari kuukautta se saikin siellä kummasti lepäillä, ennen kuin jollekin riitti tällainen keskikortin painorajoitetun vyön kohtelu. Daiki Yanagiuchi, mies joka ei ollut kohta kahden vuoden painiurallaan voittanut vielä yhtään ottelua, haastoi YAMATOn puolustamaan vyötään. Näin suuri haaste lähinnä huvitti mestaria, mutta nuorukaisten piekseminen kuuluu olennaisesti työnkuvaan, joten ei kai ollut muuta vaihtoehtoa kuin nuijia lisäoppeja Yanagiuchin kalloon.

Onko mitään parempaa, kuin nuoren lohikäärmeen kurmootus veteraanin känsäisissä kourissa? No, selkeästi on, kun kerta muutaman rivin päästä huomaatte, että tämä ei ollut suinkaan vuoden paras ottelu. Perkuleen hyvä se silti oli!

YAMATO päätti rankaista Yanagiuchia kaikista rikoksista, joita nuoret lohikäärmeet olivat viimeisen vuosikymmenen aikana kehdanneet tehdä. Iskut, lyönnit, lukot ja heitot olivat kaikki niin puhtaan ilkeitä, että tämän tyyppisen ottelun kruunaamaton kuningas Don Fujii oli varmaan pakahtua ylpeydestä. YAMATO johti ottelua todellisella veteraanin tahtipuikolla ja sai Korakuenin syömään kädestään.

Mutta Yanagiuchi oli tämän ottelun sydän, eikä tämä olisi toiminut mitenkään näin hyvin ilman näin sympaattista sankaria. Yanagiuchin tie Dragongateen vei Korakuen Hallin kautta, sillä hän oli siellä töissä ja pyrki saamaan työvuoron aina kun Dragongatella oli painimekassa tapahtuma. Kivikovan koulutuksen ja kahden vuoden tappioputken jälkeen Yanagiuchi teki sisääntulonsa vanhojen työkavereidensa kunniakujan kautta. Tällaisissa hetkissä Dragongate todella loistaa.

Yanagiuchi repi, raatoi, taisteli ja kamppaili koko firman historian menestyneintä mestaria vastaan. Pienikokoinen altavastaaja ei kaatunut hermoihinsa, vaan esitti uransa kypsimmän näytöksen. Rintakehä saattoi muistuttaa perunapeltoa iltapuhteen jälkeen, mutta sillä ei ollut väliä. Oliko taistelu toivoton? Ehkä, mutta Yanagiuchi sai minut uskomaan. Miksi ei? Miksi tänä iltana se ei voisi onnistua? Kukapa minä olen sanomaan, onko jokin taistelu toivoton. Tämä kamppailu oli käymisen arvoinen. Ei ainoastaan kullan vuoksi vaan kunnioituksen vuoksi.

Yanagiuchin tie ei välttämättä tule johtamaan tähtiin, häntä ei ole debyytistään lähtien julistettu tulevaksi Dream Gate -mestariksi ja Kobe Worldin pääottelijaksi. Yanagiuchin paikka löytynee trios-kuvioista ja korkeintaan Twin Gate -joukkueen kakkosmiehenä.

Ja se on ihan ok.

Sillä Yanagiuchi löysi tien minun sydämeeni tämän ottelun kautta.

Sijoitus: Top 25

Timothy Thatcher vs Zack Sabre Jr

(DEFY Streets of Rage, 13.4.)

Zack Sabre Jr:n seikkailut ympäri maailmaa jatkuivat ja mies suuntasi Bloodsport-viikon alla vierailulle Seattleen. Indyjanarilinjastolla oli tällä kertaa tarjolla yrmy Timothy Thatcher, joka lieni yhtä ärtynyt edelleen siitä, että hänen kutsunsa suureen mattopainijoiden Grand Prixiin 2024 hukkui postissa. Kaksikko oli toki entuudestaan tuttuja, sillä kättä oli väännetty aikanaan Evolvessa. Oli miten oli, nuorna on vitsa väännettävä ja vanhana kaverin solisluu sijoiltaan.

ZSJ ja Thatcher kourivat toistensa raajoja kuin omia taskujaan ja siinä sivussa saivat varmaan parikin paikan päällä ollutta katsojaa koisaamaan. Minä olen kuitenkin geneettinen friikki ja minä katsoin tätä vääntöä ihan hymyssä suin näyttöpäätteen ääreltä. Lukkojen hakua, niistä pakenemista, muutama ärjy isku siihen väliin ja vielä oikein kohdilleen loksahtava lopetus, niistä on hyvät mattomatsit tehty.

Eivät tämänkaltaisesta väännöstä kaikki nauti. Voin helposti uskoa, että ne harvat, jotka oikeasti jopa lukevat nämä vuosittaiset höpötykseni osaavat jo tässä vaiheessa hypätä kaikkien mattovääntäjien otteluiden ohitse. Joo joo, siellä väännetään jotain sormia, missä on mun cinema, bro? Valitettavasti tai onneksi juuri sormien vääntely puree minuun usein enemmän kuin parinkymmenen minuutin puisevat monologit.

Joskus tylsänharmaa on paras väri, joskus kaurapuuro on paras ateria ja joskus Thatcherin mattoähinä on vuoden mukavinta katsottavaa.

Toim. huom. Ei sovellu muille kuin mattopainifriikeille, muille tarjolla on maalin kuivumisen katsomiseen verrattava kokemus.

Sijoitus: Top 25

Will Ospreay vs Konosuke Takeshita

(AEW Dynamite, 16.4.)

Owen Hart Memorial -turnaus oli jälleen tuonut kuria, järjestystä ja rakennetta AEW:n kevääseen. Voittajalle olisi jälleen luvassa palkintovyön ohella myös ihan oikea mestaruusottelu ja vieläpä vuoden suurimmassa tapahtumassa All Inissa. Puolivälierävaihe toi törmäyskurssille jälleen Will Ospreayn ja Konosuke Takeshitan, jotka olivat olleet hippasilla muutenkin läpi alkuvuoden Ospreayn ollessa sotajalalla Don Callisin perheen toisen avainjäsenen (ja ex-kaverinsa) Kyle Fletcherin kanssa. Edeltävä kohtaaminen päälle vuotta aiemmin, kun Ospreay oli ollut vielä paperilla Callisin joukoissa, oli ollut hyvässä hengessä käyty urheilullinen mättö, jossa ihan vaan toverillisesti käytiin kilpaa siitä, kumpi saa katkaistua kaverin niskat ensin. Nyt saatiin heivata sillä toverillisuudella vesilintua.

Ilotulitukset eivät tänäkään vuonna jääneet pelkkään uuteen vuoteen, vaan Ospreay ja Takeshita pistivät todellisen shown taas pystyyn. Paino sanalla taas. Revolutionissa 2024 kaksikko tyhjensi keskinäisen pajatsonsa siihen malliin, että en jäänyt ihan heti kaipailemaan revanssia. Tykitys oli taukoamatonta, spottailu aivan sairasta ja hengähdystaukoja ei juurikaan nähty. Oli vaikea nähdä, että ainakaan televisiorajoitteiden myötä yllettäisiin ainakaan samaan eikä niitä uusiakaan ideoita varmaan ihan hirveästi ollut ehtinyt syntyä. Ottelun alku sujuikin verrattaen niin rauhallisesti, että uumoilin osuneeni oikeaan.

Ja sitten tykiteltiin. Muistilistaani oli jäänyt oletettavasti ennakkokäsitysteni murtumista kuvastanut sanapari “lol, lmao.” Kyllä, sanallinen luovuus ja monipuolisuus eivät ole koskaan kuuluneet vahvuuksiini, mistäpä arvasit?

Ospreay ja Takeshita ymppäsivät edeltävään aihioon tarpeeksi uutta, yrittivät edelleen nirhata toisensa mielikuvituksellisin keinoin ja saivat yleisön jälleen aivan villiksi.

Oliko Ospreayn ja Takeshitan toinen kohtaaminen tökerön överi, no-sellauksella höystetty, kaasu pohjassa kaahattu absurdiuden rajoilla liikkunut painikoneiden näytös?

Kyllä.

Oliko se siitä huolimatta kova matsi?

Kyllä.

Sijoitus: Top 50

Aja Kong vs Senka Akatsuki

(Marvelous, 17.4.)

Stardomin ja TJPW:n perässä Yhdysvaltojen painikenttiä saapui vuonna 2025 kutittelemaan myös Marvelous That’s Women Pro Wrestling, kavereiden kesken lyhyemmin vaan Marvelous. Legendaarisen Chigusa Nagayon pyörittämä Marvelous oli järjestänyt tapahtumia vakituisesti vuodesta 2014 lähtien ja toiminut Nagayon koulumien painijoiden, kuten Takumi Irohan ja Mio Momomon estradina. Marvelouksen yhden illan Amerikan retriitin nimilista saattoi kalveta muiden viikon tapahtumien rinnalla, mutta sisälsi se myös tämän pienen timantin. Elävä legenda Aja Kong otti yhteen vasta hiljattain debytoineen Senka Akatsukin kanssa. Kongilla oli uraa takana kevyesti kaksi kertaa enemmän kuin Akatsukilla oli edes ikää.

Bloodsport-viikonlopun parhaita anteja ovat kummallisten ja onnistuneiden koitosten (malliesimerkki PCO/Walter 2018) lisäksi tapahtumat ja ottelut, jotka nostavat framille suurelle (indy-)yleisölle astetta tuntemattomamman nimen ja nostattavat tämän yhdessä pitkässä viikossa painikansan huulille ja kohti edes marginaalista tähteyttä. Oli kyse sitten PCO:n urarenesanssista tai vaikka koko Dragon Gaten laajemman painikansan tietouteen nostaneesta Blood Generation vs Do Fixer -kohtaamisesta, niin viikonloppu onnistuu aina nostamaan esiin jonkun.

Tällä kertaa se joku oli Senka Akatsuki. Aja Kong on nöyryyttänyt tulokkaita kehässä kauemmin kuin Akatsuki on ollut elossa, joten mitään uutta rakenteellisesti tämä ei painialmanakkoihin lopulta tarjoile. Kong ottaa ehkä itsekin bumpin tai ehkä kaksi, eikä säästöliekillä toimivalta veteraanilta oikein muuta enää odotakaan. Mutta millä Akatsuki esiintyy edukseen on se kaikki tunteen palo, joka saa keskiyön nurkilla pyörivän shown ryytyneen yleisön vielä ulvomaan seisaaltaan vuoden yksinkertaisimmalla spotilla. Kunnioitus on nörteille, sillä Kong ei suostu antamaan Akatsukille edes yhteenlaskua selätysyrityksissä.

Tässä kehässä kaikki on ansaittava ja sen Akatsuki todellakin ansaitsee taistelemalla jokaisesta hengityksestään. Jos tästä naisesta ei tule joshiskenen edes seuraavaa Takumi Irohaa, niin jossain on taas menty metsään.

Toiset tarvitsivat avokämmenistä mustuneen rintakehän, toiset tarvitsivat poikkeuksellista nopeutta ja tarkkuutta. Akatsukille riitti itsepäisyys vääjäämättömän kohtalon edessä.

Showpainin vuoden 2025 paras viisiminuuttinen.

Sijoitus: Top 50

Z-Brats (Shun Skywalker, Kota Minoura & ISHIN) vs Ben-K, Kzy & HYO

(Dragongate USA / Pro Wrestling Revolution The Gate of Revolution, 18.4.)

Dragongaten hiljainen comeback Yhdysvaltojen markkinoille jatkui, kun naftaliinista kaivettiin Dragongate USA -tavaramerkki. “Nollarin” jälkipuoliskolla vaikuttanut indypromootio toi nimensä mukaisesti DG-tähtiä Tyynenmeren lätäkön toiselle puolelle villitsemään kansaa. Hiljaisesti yritys kuitenkin lopahti logistiikkaan, sillä kotipromootiolle oli näille kavereille kovempi tarve ja DGUSA fuusioitui aikanaan hiljaisesti toisen Gabe Sapolskyn pyörittämän projektin Evolven kanssa. Uusi vuosikymmen toi mukanaan vanhoja metkuja, kun DGUSA teki yllättävän yhden illan paluun. Vanhojakin partoja oli mukana, mutta pääottelu oli pyhitetty uudelle polvelle. Heel-jengi edusti johtajansa Shun Skywalker, karismapommi ISHINin ja karismattoman pommin Kota Minouran voimin ja vastassa olivat pirteät Kzy, Ben-K ja HYO.

Gate of Revolution oli lopulta yksi Bloodsport-viikon parhaita tapahtumia pitkälti kolmen viimeisen ottelun myötä ja erityisesti tämän pääottelun ansiosta. Koko kuusikko pisti aivan ranttaliksi. AEW:n puolella viikoittainen bilematsi tuli hyvinkin tutuksi vuoden aikana, mutta tämä edusti samaa kategoriaa vielä paremmin. Benkustakin tietää aina menovaihteen olevan silmässä, kun hän päättää keihästää naamansa suoraan vastustajan polveen. Kun kehän ulkopuolella brawlaamisesta päästään ja HYOn pehmolelu kenkäisty kattorakenteisiin häpeämään, niin loppurutistus on sitä tuttua Dragongate-taikaa. Ukot vaihtuvat vuoroon ripakkaan tahtiin, kaverit lentävät ympäri kehää, kaikki suoritetaan millintarkasti ja pieni, mutta sitäkin pippurisempi yleisö on aivan haltioissaan.

HYOlle matsi oli myös näytös siitä, että karismallakin potkii lopulta pitkälle. Leopardimiestä ei voi kutsua firman taidokkaimmaksi, mutta kyky villitä yleisöä on imeytynyt mieheen kyllä tehokkaasti eikä edes ensivisiitti jenkkiyleisön eteen tylsyttänyt reaktiontaonnan taitoja. Minoura voisi ottaa oppia.

Vieraalla maaperällä ei ylletty Blood Generationin ja Do Fixerin 20 vuoden takaisiin ikonisiin tekoihin, mutta siitä huolimatta lucharesuhippa oli yksi Bloodsport-viikon ja samalla koko vuoden hauskimpia kokonaisuuksia.

Sijoitus: Top 50

No DQ
Mei Seira vs Suzu Suzuki

(Stardom All Star Grand Queendom, 27.4.)

Stardom oli latonut All Star Grand Queendomin aivan tupaten täyteen huippuotteluita eikä ihme. Saya Kamitanin ja Tam Nakanon Career vs Career -ottelun tähdittämästä showsta oli tullut promootion historian suurin ja huippuvuoden ehdoton kruunu. Huikean pääottelun, mestaruusotteluiden ja vierailijoiden lisäksi korttiin oli ladottu yksi ottelu kaunojen purkamiseen. Mei Seira ja Suzu Suzuki olivat olleet yhdessä CRAZY STAR -joukkue vuodesta 2023 alkaen ja osana Neo Genesis -tallia. Suzuki oli kuitenkin pettänyt tallinsa kuun alussa, iskenyt Seiraa tuolilla päähän ja uhonnut perustavansa oman köörin.

Oliko No DQ lähinnä päälleliimattu stipulaatio sitä varten, että Seira ja Suzuki saavat brawlata kehäalueelle tasan sen verran, että saavat otsansa aukaistua? Kyllä.

Onko koko loppuottelu, eli verissäpäin vedetty fyysinen mättö sata lasissa aivan mainiota kamaa? Mitä listaa te oikein luulette lukevanne?

Seira ja Suzuki repivät ja raastoivat toisistaan paloja irti isoilla iskuilla ja heitoilla. Stardomin vuoden supershow oli niin täyteen ladattu, että tämän jälkeen iski jo ähky. Oliko rima asetettu jo tarpeeksi korkealle vai enkö vaan osaa arvostaa oikeita laatuotteluita niitä nähdessäni?

Retoristen kysymysten täyttämässä kuvauksessa voin tämän viimeisenkin jättää teidän vastattavaksenne.

Sijoitus: Top 50

Aja Kong & Chihiro Hashimoto vs Meiko Satomura & Manami

(Sendai Girls Meiko Satomura THE FINAL, 29.4.)

Joshipainin synkät vuodet alkavat toden teolla olla takanapäin, kun Stardom ratsastaa suosionsa aallonhuipulla Japanin toiseksi suurimpana promootiona näin 2020-luvulla. Mutta 2000-luvun alku oli pimeää aikaa, kun vanhat 90-luvun promootiot kaatuivat jonossa ja vanhat tähdet suuntasivat eläkepäiviään viettämään. Taidokkaita naisia toki riitti, etunenässä GAEA-kasvatti Meiko Satomura. Satomurasta tulikin synkkien aikojen airut ja kannatteleva voima. Päälle 20 vuotta elämäntyötä eivät valuneet hukkaan. Nyt oli kuitenkin tullut aika ripustaa saappaat jalkaan täpötäydessä Korakuen Hallissa. Vastassa oli koko uran suurin vastustaja, legendaarinen Aja Kong, joka pätki veteraanina tulokas-Satomuraa turpiin jo ysärillä, sekä Sendai Girlsin soihdunkantaja Chihiro Hashimoto. Pariksi oli saatu Manami, joka vasta 20 vuoden iästään huolimatta oli ehtinyt painia jo vuodesta 2017 ollen myös yksi Satomuran oppilaita.

Vielä viimeinen tunteiden vuoristorata. Huomio kiinnittyi eittämättä Kongin ja Satomuran viimeiseen taistoon, mutta siinä sivussa myös nuoremmat osanottajat ehtivät saada ohikiitävän hetkensä parrasvaloissa. Keila sojotti toki enemmän Hashimoton suuntaan, joka sai myllyttää vielä kertaalleen Satomuran kanssa ja mukiloida Manamia. Ottelun tuntemattomamman osanottajan roolina oli lähinnä ottaa isommiltaan pataan ja tarjota Satomuralle lepohetkiä.

Mutta kaikki kunnia Satomuralle ja Kongille, jotka käänsivät vielä kertaalleen kelloa taaksepäin ja näyttivät maailmalle mistä puusta heidät on veistetty. Satomura jätti kehät saappaat jalassa ja edelleen korkealla tasolla vääntäen. Ja kuten kaikkiin eläköitymisseremonioihin olennaisesti kuuluu, niin todelliset tunteet ryöpsähtivät pintaan vasta viimeisen kellonsoiton jälkeen.

(Henkisellä tasolla tähän otteluun kuuluu myös kellonsoiton jälkeen alkanut jatko-osa, johon pääsivät ottamaan osaa vielä kasa muita naisia nostaen tämän matsin tunnelatausta vielä entisestään, mutta annetaan nyt suurin kunnia tälle nelikolle. Jos Tetsuya Naito saa kunnian Keiji Muton viimeisestä ottelusta eikä Masahiro Chono, niin samaa hämärää logiikkaa voin soveltaa tätä varten.)

Vuoden kovin eläköityminen, kaikella rakkaudella Nanae Takahashille ja Mentai Kidille.

Sijoitus: Top 50

Hyo contra HYO
Natural Vibes (Kzy, Strong Machine J, U-T & Flamita) vs GOLD CLASS (Ben-K, Jacky Kamei, Riiita & Mochizuki Jr.)

(Dragongate Hopeful Gate Day 1, 9.5.)

Kaksi Dragongaten tämän hetken rakastetuinta tallia Natural Vibes (4 Lyfe) ja Gold Class ottivat yhteen täydellä miehityksellä. Ihan ilman syytä ei tällä kertaa tarvinnut olla liikkeellä, sillä stipulaationahan oli tietysti se paras mahdollinen: voittaja saa kuuman miehen. HYO oli pysynyt ehkäpä promootion suosituimpana painijana, vaikka edellinen Big Hug -joukkue oli alkuhuuman jälkeen osoittautunut flopiksi. Kuukaudet vapaana agenttina eivät olleet vielä kolhuttaneet kansansuosiota ja nyt sekä Vibes että GC tahtoivat rekrytä miehen riveihinsä. Vibes oli tarjonnut Hyolle keskimmäisen tanssijan paikkaa omassa koreaografiassaan, kun taas Gold Class oli tarjoutunut nimeämään koko tallin uusiksi Love & Peace -nimellä. Lopulta loppusijoitus piti kuitenkin määrittää ihan painimalla.

Kun Dragongate-vaihde iskeytyy silmään, niin heikompia hirvittää ja minua hekotuttaa. Tasokkaista monen hengen joukkueotteluistaan tavaramerkin tehnyt promootio pääsi tykittelemään vuonna 2025 parikin kertaa toden teolla, mutta tämä jäi hyvistä haastajista huolimatta kukkulan kuninkaaksi.

Kun kehään isketään firman parhaimmistoa (Kzy & Jacky Kamei), pari fyysistä pakkausta (Ben-K & Strong Machine J), pari lennokkaampaa tyyppiä (Flamita & Riiita), llave-maanikko U-T sekä huippulahjakas toisen sukupolven Mochizuki Jr, olivat kasassa kaikki palaset huippuotteluun. Kyllähän kuukausittain saadaan kovat kärhämät saadaan kasaan, mutta tänä iltana koko villi kahdeksikko oli suorastaan poikkeuksellisessa vireessä. Vaikka Vibes onkin ollut suosikkitallini jo vuosia sen iteraatiosta toiseen, niin ei käy kieltäminen että tämä Gold Class -nelikko oli hitsautunut erinomaisesti yhteen ja on noussut firman takuuvarmimmaksi hitiksi. Etenkin Kamei ja Riiita olivat hitsautuneet yhteen rautaiseksi duoksi.

Loppukiri on sitä tuttua Dragongatea. Sata lasissa kiidetään loppunäytökseen asti, kun tällä kertaa U-T ja Junior saavat vetovastuun aivan loppumetreillä. Dragongate on parhaillaan ihan parasta.

Sijoitus: Top 25

KUSHIDA vs Kosei Fujita

(NJPW Best of the Super Juniors Day 5, 17.5.)

Best of the Super Juniors, G1 Climaxin melkein yhtä kiva pikkuveli, keräsi jälleen NJPW:n junioridivisioonan kärjen sekä pari kiinnostavaa vierasta yhteen kilvoittelemaan alemman painoluokan herruudesta jo 32. kertaa. Todistellakseni turhaan, että ehdin tänä vuonna katsomaan muutakin kuin avauspäivän, niin turnaussuosikkini löytyy viidenneltä kisapäivältä. Kosei Fujita tavoitteli vielä nuorelle uralleen tiukkaa saavutusta, nimittäin Best of the Super Juniorsin voittamista nuorimpana turnauksen historiassa. Vasta 22-vuotiaalle Fujitalle tämä yritys oli viimeinen mahdollisuus päästä 23-vuotiaana turnauksen vuonna 2016 voittaneen Will Ospreayn ohi. Turnaus oli alkanut kolmella peräkkäisellä voitolla, mutta nyt vastassa oli yksi Ospreayn vanhoista juniorikilpakumppaneista KUSHIDA. Entinen junioriässä, mestari ja BOSJ-voittaja esiintyi kotipromootiossaan enää harvakseltaan, mutta pyrki jälleen palaamaan voittokantaan ja toistamaan vuoden 2017 turnausvoittonsa. KUSHIDA oli napannut kolmesta ottelusta vasta yhden voiton.

Jätkäthän lähtivät vääntämään ihan tositarkoituksella, kun jo alkajaisiksi heitettiin kengät ja sukat sivuun. Molemmilla kun kerta shoot-kokemusta löytyi, niin riemastuttavasti lähes koko ottelu koostui shootahtavasta pysty- ja mattoväännöstä. Näin se erottui välittömästi kaikesta muusta, mitä BOSJ:lla oli tarjota. Kaiken junioriväännön ja volttien keskellä on ilo katsoa, kun kaksi samanlaisen idealogian omaavaa kaveria vääntää keskenään. Fujita on kaikki kehunsa ansainnut, mutta samalla on sääli, että KUSHIDA pelmahtaa paikalle lähinnä enää turnauksissa vierailemaan. Veteraanilla olisi enemmänkin annettavaa kuin pelkkää MLW:ssä slummailua.

Tähänkin otteluun toki pätevät klassiset salmiakkivaroitukset. Jos pseudo-MMA, lähes puhtaasti tekniikkapainiin keskittyvä rakenne sekä kesken ottelun vedettävien promojen puute häiritsevät, niin tämä ei teihin palluraisiin iske. Mutta minuunpa iskee, huh heijaa.

Sijoitus: Top 50

Kazusada Higuchi vs Yuki Ueno

(DDT King Of DDT 2025 Final, 20.5.)

Tuppaan eksymään DDT:n pariin parhaiten isojen mammuttitapahtumien merkeissä ja turnausaikoina ja niin kävi myös tänä vuonna. King of DDT erotteli jälleen jyviä akanoista yksilöturnauksen merkeissä. Välierässä kohtasivat entiset päämestarit Kazusada Higuchi ja Yuki Ueno, joiden keskinäiset King of DDT -kohtaamiset ennen tätä iltaa olivat tasan 1-1. Ueno metsästi ensimmäistä turnausvoittoaan, kun taas Higuchi pyrki toistamaan vuoden 2022 voittonsa.

Ilmeisesti turnauksen finaali vei suuremmat kehut, mutta minä en ole vielä KANONin hypeä ymmärtänyt, niin tyydyin ihan mielelläni kehumaan tätä ottelua enemmän.

Kyseessä oli nimittäin aivan mainio tyylien yhteentörmäys, jossa painijaskaalalla piskuisempi Ueno yritti horjuttaa valuraudasta veistettyä toteemia, joka myös Higuchina tunnetaan. Ueno repi temppupussistaan aivan kaiken yritessään vältellä Higuchin isoja liikkeitä henkensä edestä. Erityisesti Uenon huikaisevat hyppypotkut suoraan Higuchia päähän eivät lakanneet hämmästyttämästä. Higuchi oli jälleen otteissaan brutaali aina kun sai Uenon kiinni. Kun kerta samassa tapahtumassa piti jaksaa otella vielä finaali, niin lisäksi kyseessä oli riemastuttavan tiivis sprintti.

Tiukkaan pakettiin mahtuu paljon hyvää.

Sijoitus: Top 25

Anarchy in the Arena
Kenny Omega, Swerve Strickland, Powerhouse Hobbs, Katsuyori Shibata, Samoa Joe & Willow Nightingale vs Jon Moxley, Claudio Castagnoli, Wheeler Yuta, Marina Shafir & The Young Bucks

(AEW Double or Nothing, 27.5.)

Jon Moxleyn johtama Death Riders -poppoo oli dominoinut AEW:ta kyllästymiseen asti edeltävästä loppusyksystä lähtien ja pitänyt AEW:n miesten päämestaruutta tiukasti otteessaan. AEW:n kotijoukkueen edustajat olivat olleet kiinni omissa asiaan liittymättömissä mähinöissään, joten yhteinäistä rintamaa ei oltu saatu aikaiseksi pysäyttämään kaaoskööriä. Kaupan päälle The Young Bucks, Matthew ja Nicholas Jackson olivat palanneet ruutuun puolen vuoden sapattivapaan jälkeen ja aiheuttaneet Swerve Stricklandin tappion Moxleylle huhtikuun Dynasty-tapahtumassa. Bucksien paluu ja väliaikainen liitto Moxleyn jengin kanssa ajoi vauvanaamat vihdoin sotajalalle. Death Riders kärsi vihdoin ensimmäisen merkittävän tappionsa The Oppsin kynsissä huhtikuussa menettäen Trios-mestaruuden Samoa Joelle, Powerhouse Hobbsille ja Katsuyori Shibatalle. Koko sekaantumissoppien värittämä vihanpito olisi ratkaistava osapuolien kesken täyden anarkian keskellä. Oli taas aika Anarchy in the Arenan.

Voiko anarkia enää parantaa ensiyrityksestään? Voi se ainakin yrittää.

Anarchy in the Arena onnistuu jotenkin yhdistelemään AEW:n geeniperimän osia hämmästyttävän hyvin yhdeksi kokonaisuudeksi. Ottelu onnistui jälleen yhdistämään PWG-henkisen indysekoilun ja komediaspotit veriseen territorioaikojen JCP:n tiukkaan brawlaukseen. Epäpyhä sekasikiö räjähdyksineen, verenvuodatuksineen ja karaokehetkineen osoittautui jälleen Mähinäksi. Kokonaisuus oli yksi vuoden viihdyttävimmistä ja oli suuressa roolissa nostamassa Double or Nothingia yhdeksi vuoden parhaista tapahtumista.

Kymmenen liikkuvan osan seasta on nostettava pari juttua esiin. Ottelun etukäteen heikoimmat palaset, Powerhouse Hobbs ja Marina Shafir, käänsivät odotukset päälaelleen ja toimittivat molemmat ehkäpä AEW-uriensa parhaat yksittäiset näytökset tähän asti. Hobbsin voimaspotit olivat jatkuva kohokohta ja Shafir näytti luontevammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Willow Nightingale villitsee kansaa niin sympaattisesti, että ei voinut kuin ilakoida yhden bisneksen parhaan vauvanaaman suorituksesta. Kolikon toisella kääntöpuolella AITA toimi käännekohtana Jon Moxleyn vuodelle. Vuodenvaihde ja alkuvuosi oli ollut miehen AEW-uran heikointa antia, mutta tästä alkoi miehen kiipeäminen takaisin kohti maailman huippua.

Lopetus rokottaa tarpeeksi, jotta neljäs yritys ei aivan kohoa ensilennon rinnalle. AITA lienee tullut jäädäkseen vuosittaiseksi kalenterin mukaan suoritettavaksi stipulaatiokohtaamiseksi, mutta ainakin vielä magiapankissa oli tarpeeksi manaa jäljellä nostamaan tämän melkoiseksi Mähinäksi.

Sijoitus: Top 25

NEVER Openweight Championship
Oleg Boltin vs Konosuke Takeshita

(NJPW Dominion, 15.6.)

Konosuke Takeshita oli jatkanut kauttaan NEVER-mestarina dominoivaan tyyliin. Komeat kuusi onnistunutta puolustusta oli jo plakkarissa, mikä NEVER-kaudeksi ennätyksellisen onnistunut. Nyt revanssia janosi jo Oleg Boltin, joka oli helmikuussa ollut millien päässä uransa ensimmäisestä yksilömestaruudesta.

Tämä on vähän niin kuin se edellinen matsi, mutta ihan parisen milliä huonompi.

…

Ai, olette vielä täällä. Öh, mitäs sitä pitäisi vielä sanoa?

muistiinpanolehtiöiden kahinaa

Täälläkään ei helvetti lue mitään…

BMMSM-gif on jo käytetty…

Jos tyydyn toteaamaan, että kyseessä oli jälleen tasokas NEVER-tyylin taisto, jossa molemmat antoivat lihan tummua ja läskin läiskyä, niin jätättekö minut rauhaan?

Teitä ei oikeasti kiinnosta, kunhan vaan numerot käytte selaamassa lävitse? Onko missään enää mitään järkeä? Kuka on paha kurki? Miksi täällä kallossa kaikuu niin paljon?

Sijoitus: Top 50

ROH World Championship
Mascara Dorada vs Bandido

(CMLL Martes Populares – CMLL vs AEW/ROH, 17.6.)

Bandido oli palannut pitkän loukkaantumisen jälkeen takaisin kuvioihin keväällä ja päättänyt Chris Jerichon tarpeettoman kehnon mestaruuskauden. Nyt painimaailman metsästetyin maskimies lennähti takaisin kotikonnuilleen Meksikoon ja Arena Mexicon painikatedraaliin puolustamaan mestaruuttaan toista lucha-sensaatiota vastaan. Samalla viikolla, kun AEW vietti illan Arena Mexicossa Grand Slam Mexicon merkeissä, niin isäntänä toiminut CMLL käytti viikkonsa pariinkin eri AEW/ROH-teemaiseen tapahtumaan. Bandidoa vastaan asettui nuori luchasensaatio Mascara Dorada, joka luonnollisesti janosi palkintokaappiinsa täytettä ja samalla osoittaa perinteisen CMLL-luchadorin olevan vielä fiktiivisen kamppailulajin ehdottomalla huipulla.

Jep, luchalentelyähän se sitten oli. Bandido ja Dorada liitivät yli ja ympäri kehää kuin mielipuolet ja villitsivät painikansaa muutamalla absoluuttisen sairaalla stuntilla. Dorada on jälleen säkenöivä heittäessään villejä voltteja ja loikkia liukuhihnalta. Vaikka tämä ei nyt olekaan Doradan uran paras esitys (siihen tarvitaan Stuka Jr:n kaltainen yrmy rudo vastapariksi), niin Bandido oli hyvin tasapainoinen vastapari. Pitkän tauon jälkeen oli jo melkein ehtinyt unohtaa, kuinka kova luu Bandido parhaimmillaan on. Tämän (ja parin muun) ottelun kaltaiset esitykset verryttivät muistia komeasti.

Ei tämä tecnicojen kilpailu nouse unohtumattomaksi kokonaisuudeksi tai edes absoluuttiseksi tyylilajinsa klassikoksi. Aika tämän parissa vaan meni niin siivillä, että muutamat kauneusvirheetkin kehtasi antaa anteeksi. Tämä oli vain simppelisti sulaa luchahulluutta.

Sijoitus: Top 50

IWGP Junior Heavyweight Championship – Fluorescent Lighttubes Glass Board Barbed Wire Death Match
Jun Kasai vs El Desperado

(NJPW Death Pain Invitational, 24.6.)

Jun Kasai oli selättänyt El Desperadon maaliskuussa jo aiemmin tänään mainitussa kolminottelussa. Ei siinä muuten mitään, mutta Desperado sattui olemaan IWGP Jr. Heavyweight -mestari. Sen lisäksi Kasai päihitti Desperadon vielä toistamiseen, tällä kertaa FREEDOMSin tapahtumassa. Sehän tarkoitti vain yhtä ainoaa asiaa. Kasai, hevonvitun Jun Kasai olisi oikeutettu haastamaan NJPW:n mestaruudesta. Desperado pykäsi kasaan jälleen itse tuottamansa tapahtuman yhteistyössä NJPW:n ja FREEDOMSin kanssa ja tapahtumalla oli yksi ainoa mahdollinen pääottelu. Desperado ja Kasai, vielä kerran. Vuoden 2022 kohtaaminen oli jäänyt aikakirjoihin, yltääkö jatko-osa samalle tasolle?

Hei siis ihan oikeasti, Jun Kasai haastamassa IWGP Jr. Heavyweight -vyöstä, vuonna 2025, NJPW:n kehässä ja vieläpä deathmatchissa? Jos jostain tietää, että maailmankirjat ovat sekaisin, niin tämän ottelun olemassaolo riittänee todisteeksi.

Homman nimi on jälleen kuoleman välttely viimeiseen asti aivan äärirajoilla. Maaliskuun kolminottelu saattoi sisältää rajummat spotit ja verellä läträykset, mutta kyllä tässäkin oli veriurheilua kerrakseen. Desperadon naamiota ei tarvitse tällä kertaa repiä palasiksi vaan riittää, että veri pursuaa lävitse vitivalkoisesta naamiosta ja muodostaa samalla Desperadon naamioon sen tutun kuvioinnin. Ai että, tämäpä kaunista. Hurjista bumpeistakaan ei ole puutetta, mutta tälläkin kertaa ajavana voimana on ihan raaka tunne. Korakuen kannattaa kulttisankari-Kasaita kohti mahdotonta tavoitetta. Desperado saattaa olla tähti, mutta Kasai on jumala. Eihän se voi olla mahdollista, että Jun Kasaista tulee mestari NJPW:n kaltaisessa historiallisessa ja jotakuinkin arvokkaassa promootiossa? Ei kai ryönäisestä ja arpisesta ukosta voi enää tulla mitään? Mutta mitä pidemmälle taisto yltyy, sitä enemmän minä uskon. Tämä voi olla uniikki ilta.

Loisteputkissa ei säästellä eikä myöskään veren määrässä, ainakaan Kasain puolella. Legenda myös vastaa illan kauheimmista bumpeista, sillä esimerkiksi lento tikkailta kehän ulkopuolelle irroitti minustakin kauhuisan ulvahduksen. Verisestä kanveesista uhmakkaana nouseva keskisormi puolestaan sai puimaan nyrkkiä puhtaasta riemusta. Tätäkin on showpaini parhaimmillaan. Se voi olla vakavaa mättöä, se voi olla lennokasta voltteilua, se voi olla puhdasta huumoria, se voi olla karvasta mattorunkkausta ja se voi toden totta olla puhtaan brutaalia veristä näytöstä.

Desperado ja Kasai ovat kuin luotuja toisilleen ja ottelun slogan “I’m So Glad I Met You” kertoo yhdessä virkkeessä ihan tarpeeksi näiden kahden kehäkemiasta.

Loppupromo ei ole ihan samaa kaliiberia vuoden 2022 ja Kasain tytär säästyy tällä erää veriseltä syliltä, mutta loppuun saadaan silti lupaus, joka jää jäytämään selkäpiihin. Ei nyt joka vuosi kannata riehua ihan tällä tavalla, mutta ovatko miehet enää entisellään enää kymmenen vuoden päästä. Ehkä ovat, ehkä eivät.

Nähdäänhän sitten vielä vuonna 2035. Vielä kerran.

Sijoitus: Top 3

ROH World Championship
Bandido vs Konosuke Takeshita

(ROH Supercard of Honor, 11.7.)

Ring of Honorin tuttu Supercard of Honor saapui tällä kertaa kovin jälkijunassa. Bloodsport-viikolle perinteisesti pesiytynyt tapahtuma ehti tällä kertaa liukua aina heinäkuulle asti. Vuosikello oli aivan vinossa, mutta pääottelussa miteltiin siitä huolimatta miesten päämestaruudesta. Bandido oli selvinnyt Meksikon reissustaan, mutta kansainvälisten haastajien jonolle oli tullut nopeasti jatkoa. Haastajaksi oli noussut kultakantaan takaisin janoava Konosuke Takeshita, joka oli päihittänyt Bandidon pariinkin otteeseen kesän mittaan AEW:n televisiossa.

Ring of Honorin viikoittaiset ovat jälleen uponneet unohdettavuuden syvään suohon, mutta PPV-tapahtumat kolmesti vuoteen ovat pitäneet hyvin tasonsa tämänkaltaisten otteluiden ansiosta. Bandidon ja Takeshitan ottaessa yhteen joukkueotteluissa Khanaatin AEW-puolella, jäin lähinnä ihmettelemään keskinäisen kemian puutetta ja ehdin jo vähän huolestua tästä mestaruusottelusta. Huoli oli turha, sillä kun joukkuekavereita ei ollut vieressä hidastamassa menoa, niin kaksikko ylsi melkoiseen lentoon.

Jos Ospreayn ja Takeshitan välienselvittely oli ilotulitusnäytöstä, niin en enää tiedä miksi tätä pitäisi kutsua. Tykistökeskitykseksi? Loppuhetket todellakin kuuluvat tähän kategoriaan, mutta matka sinne asti oli pitkä, hikinen ja kivana bonuksena vieläpä hieman verinen. Bandido ei ole ihan Nightingale, mutta on tulisen sankarin roolissaan ihan maailman parhaimmistoa ja saa yleisön jälleen komeasti puolelleen. Takeshitan kohdalla alkavat olla taas ylisanat lopussa tässä kohtaa vuotta. Ylivoimaisena seinänä Bandidon tiellä hän oli jälleen mahtava ja tarjoili iskuja ja läimäyksiä tutulla tarmolla.

Ottelun lopetus osui vielä niin nappiin, että kotisohvalta pompattiin innosta pystyyn. Kyllä näillä eväillä on kehut ansaittu.

Sijoitus: Top 25

Ryohei Oiwa vs Yuya Uemura

(NJPW G1 Climax Day 13, 7.8.)

G1 Climax saapui jälleen herätyskellon tarkkuudella tuomaan painikansalle laatupainia kuukauden maratonsessiona. Turnauksen kääntyessä kohti loppusuoraa astuivat Korakuen Hallissa vastakkain ensimmäistä kertaa yksilöottelussa Yuya Uemura ja Ryohei Oiwa. Promootion kantaviksi voimiksi kaavaillut liehuletit havittelivat kumpikin ensimmäistä kertaa jatkopaikkaa vuoden kuumimmissa karkeloissa.

G1 muistetaan isoista otteluistaan, pommikoneiden taisteluistaan ja ison profiilin finaaleista. Muistiin jäävät myös ne kohtaamiset, jotka uskaltavat rikkoa kaavaa. Niin kävi tällä kertaa, kun Uemura ja Oiwa kanavoivat parhaansa mukaan 80-luvun haamuja Tatsumi Fujinamin ja Riki Choshun muodossa. Ei tämä mikään puhdas tribuuttiottelu ollut, jossa vaan ontosti iskettiin toisten painijoiden liikkeitä reaktioiden toivossa (syvimmät pahoitteluni Lochy Hendricksille ja Drunk Uncle Beejille), vaan tuotiin vanhan koulukunnan meininkiä moderniin ympäristöön. Arm dragit ja kaikki ketjupainin kliseet kaivettiin tositarkoituksella esiin ja yleisö nautti kuin hullu puurosta. Uemura ja Oiwa eivät välttämättä ole ne kaksi karismaattisinta kaveria, mutta saivat yleisön pauloihinsa pysymällä jopa itsepäisyyteen asti käsi- ja niskalukoissa kiinni. Tämä oli todellakin Painimista sillä kuuluisalla isolla P-kirjaimella.

Etenkin Uemuralle turnaus oli todellinen uran kohokohta ja omissa vihkosissani mies olikin koko turnauksen kovin suorittaja. Myös Oiwa esiintyi neitsytmatkallaan hyvin edukseen. Vaikka NJPW:n isot pääottelut tuppaavat noudattamaan samaa tuttua (ja toimivaa) kaavaa, niin en pistä pahakseni jos tämä kaksikko pääsee tulevaisuudessa tuulettamaan konseptia samaan tapaan kuin tänä kuumana elokuisena iltana.

Tämä kaksikko nähdään vielä Korakuenia suuremmalla näyttämöllä, ehkäpä aina Domen pääottelussa asti. Kulkeeko New Japanin tulevaisuus sittenkin vanhan liiton oppien mukaisesti? Se selviää toivottavasti vuonna 2026.

Sijoitus: Top 25

ROH World Championship
Bandido vs Hechicero

(ROH Death Before Dishonor, 29.8.)

Bandido oli hädin tuskin ehtinyt kaapia itsensä ylös kanveesista päihitettyään Takeshitan heinäkuussa, kun haastajaksi ilmaantui toinen Don Calliksen perheen jäsen. Hechicero oli napattu CMLL:n puolelta kaksoisagentiksi ja nyt alkemisti oli tullut korjaamaan edellisen yrittäjän virheet. Death Before Dishonor sai siis huipentua kaksikon ensimmäiseen keskinäiseen kohtaamiseen. Pääottelu oli toki tällä kertaa Athenalle varattu, mutta ei anneta sen häiritä.

Kyllähän minä osasin arvata, että tästä tulee hyvä, mutta että näin hyvä? Bandido ja Hechicero päättivät kokkailla yhteistuumin melkoisen Michelin-tähtien arvoisen herkkuaterian.

Hechicero ei ole ollut AEW-stintillään aivan elementissään. Ottelu Bryan Danielsonia vastaan oli toki puhdasta taikaa, mutta aloitettuaan vähintäänkin puolivakituiset esiintymiset osana Don Calliksen perhettä, ei Hechicero ole tuntunut aivan oikealta. Ehkä miehen tyyli ei puhtaimmillaan vaan natsaa yhteen amerikkalaisen TV-presentaation kanssa. Siksi oli ihana nähdä, että on Hechicero edelleen maailman parhaimmistoa, kun omaan elementtiinsä pääsee. Koko alkupuoliskon ketjupainiskelu oli vuoden parhaimmistoa lajissaan (eli isojen mestaruusotteluiden alkujumppana, ei niinkään mattopainiin puhtaasti keskittyvissä väännöissä a’la KUSHIDA/Fujita ja ZSJ/Thatcher). Molempien llave-tyylittelyt nappasivat tiukasti otteeseensa ennen kuin iskuakaan oli ehditty vaihtaa.

Olette ehkä saattaneet lukea tämän aiemminkin, mutta kun painiskeluista päästään, niin ottelu ei menetä tippaakaan intensiteetistään. Bandido ottaa hurjia loikkia, Hechicero murjoo mestarin ulokkeita murekkeeksi ja maskejakin vielä revitään, mitäpä muutakaan mies voi ottelulta kaivata.

Ottelun suurin synti lienee se, että ottelun huippuhetki ohitetaan huomattavan komeasti. Yleensä matsi loppuu ihanteellisesti siihen suureen hetkeen, katarsikseen ja isoimpaan mahdolliseen spottiin. Nämä kaverit päättivät jatkaa siitä vielä viitisen minuuttia pidempään. Viime hetken ylikiehuminen vie ottelulta aivan korkeimmat kunnianosoitukset, mutta kokonaisuus on siitäkin huolimatta upea kokonaisuus.

Luchaeepos, joka oli vuonna 2025 vertaistansa vailla.

Sijoitus: Top 10

Minoru Suzuki & Naomichi Marufuji vs KENTA & Katsuyori Shibata

(TAKAYAMANIA EMPIRE IV, 3.9.)

TAKAYAMANIA EMPIRE on muodostunut tapahtumaksi, joka juhlistaa ja kerää varoja painikehässä tapaturmaisesti halvautunutta Yoshihiro Takayamaa varten. Korakuen Hall oli täyttynyt neljättä kertaa juhlimaan legendan uraa ja samalla katsomaan painijoiden kunnianosoituksia minkäs muunkaan kuin painin muodossa. Takayaman hyvä ystävä Minoru Suzuki sai jälleen toimia pääottelun kulmakivenä, kun samaan kehään ympättiin aimo annos nostalgiaa. Suzukilla ja joukkuepari Naomichi Marufujilla oli toki keskinäistä historiaa GHC Heavyweight -mestaruuskamppailuiden muodossa, mutta ottelun suurimmat ajavat voimat olivat vastapuolella. Vaikka Katsuyori Shibatan ei annettukaan enää astua NJPW-kehään virallisen ottelun muodossa, niin se ei estänyt miestä painimasta muissa promootioissa. Edeltävän vuoden TAKAYAMANIA EMPIRE olikin päättynyt (virallisesti) Shibatan voittoon Suzukista yksilöottelusta, joten kalavelkoja oli varmasti jäänyt puolin ja toisin. Shibatan rinnalla oli sitten KENTA, joka ei ollut paininut Shibatan kanssa samalla puolella lähes 20 vuoteen. Parivaljakon NOAH-historiaa ja vuosikymmenien ystävyyttä oli paremmin muistissa KENTAn NJPW-alkuvuodet, johon sisältyi Shibatan pettäminen Bullet Clubiin liittymisen yhteydessä. KENTA ja Marufuji olivat toki myös vanhoja tuttuja sekä vastustajina että joukkuepareina ollen NOAHin 2000-luvun junioridivisioonan kaksi kantavaa tähteä. Takayama itse sekä legendaarinen Kenta Kobashi tähdittivät puolestaan selostajapöytää.

Neljä kärttyistä vanhaa miestä ja Naomichi Marufuji, näin voisi tämän ottelun tiivistää. Toimarin toimessa ahkeroinut Kyohei Wada tuntui olevan yhtä kyrpiintynyt nelikon puuhailuun kuin minä omaan kirjoitusjälkeeni. Joukkueottelu tämä oli lähinnä paperilla, sillä Shibata ja KENTA pieksivät toisiaan lähes yhtä paljon kuin vastustajiaan. Suzuki kiusasi puolestaan ihan kaikkia. Pöllämystyneen oloinen Marufuji lähinnä kohautti olkiaan ja jatkoi avokämmenien jakelua muiden jäljissä. Kunniavieraana ollut Kobashi sai myös omat iskunsa jakaa, toisten ollessa innokkaimpia kuin toiset ottamaan kunnianosoituksia vastaan.

Mitä sitä turhia kursailemaan, ehkä yli puolet tästä ottelusta on pelkkää choppailua, bumppaamisen välttelyä ja yleisen äijämäistä meininkiä. Vaikka kaikki tehdään ryppyotsaisella vakavuudella, koko ottelusta tulee vaan riemastuttava kokonaisuus, joka jaksaa myös naurattaa. Oli kyseessä sitten Shibatan ja KENTAn välittömät tukkanuottaset, KENTAn vaisut protestiäänet Wadalle tai innoissaan Kobashin choppien eteen syöksyvä Shibata, oli ilmassa lähinnä juhlan tuntua, kun vanhat toverit kerääntyivät yhteen juhlimaan legendaa ainoalla tavalla millä osasivat.

Ei painin tarvitse aina olla taidetta, jos siinä on vaan tarpeeksi sydäntä mukana. Yksi vuoden riemastuttavimpia otteluita.

Sijoitus: Top 25

Luchas de Apuestas – Mask vs CMLL World Light Heavyweight Championship
Mistico vs MJF

(CMLL 92 Aniversario, 19.9.)

MJF ja Mistico olivat asettuneet poikkiteloin jo keväämmällä, kun MJF oli mennyt typeryyksissään loukkaamaan lucha libren elävää legendaa. Ensikohtaaminen AEW:n Grand Slam Mexicossa oli saattanut päättyä teknisesti Misticon voittoon, mutta diskausvoitto ei vielä ratkaissut kaksikon välejä, etenkin kun MJF oli päättänyt ottelun vyön alle osuneeseen potkuun. Kaksikko törmäsi toisiinsa kerta toisensa jälkeen AEW, CMLL:ssä ja jopa MLW:n tapahtumassa. MJF kävi vielä siinä sivussa voittamassa Misticon vanhalta kiistakumppanilta Avernolta CMLL World Light Heavyweight -mestaruuden. Lopullinen välienselvittely sovittiin CMLL:n vuosikertatapahtumaa Aniversariota varten ja vieläpä kovin panoksin. MJF voitti vuoden pelkuri -palkinnon kirkkaalla erolla lähimpiin haastajiinsa pistämällä panokseksi mestaruuden hiustensa sijasta. Misticolla oli toki pelissä se kaikkein pyhin, oma naamio.

MJF on EVILin ohella maailman turhauttavin painija, jonka otteita voi seurata. Lahjoja selkeästi on, mutta kerta toisensa jälkeen samanlaisena toistuva akti on nähnyt parasta ennen päivänsä jo pari vuotta sitten. Otteluihin ja kuvioihin kylvetään niin paljon turhaa ja turhauttavaa kuraa, että tekisi mieli lähinnä vaihtaa kanavaa MJeffin musiikin törähtäessä kaiuttimista. Kuitenkin vuonna 2025 MJF:stä kaksi kaveria sai jotain hyvää irti: Dustin Rhodes ja Mistico.

Arena Mexicossa MJF sai palata maan pinnalle ja pitää heel-temppunsa mahdollisimman yksinkertaisina. Toki MJF:n oli nyt ihan pakko heittää sekaan Flosberry Flop ihan vaan huutaakseen takariviin, että osaan minäkin painia yhtä hienosti kuin teidän kaikki sankarit! En väittänytkään, että tämä oli virheetön suoritus. Valtaosan ajasta hän sai kuitenkin keskittyä pieksemään veristä kansan sankaria.

Mistico ei ole maailman taitavin veikkonen kehässä, mutta maaginen yhteys yleisöön on kiistaton. Ja kun Misticon otsasuoni avautuu poikkeuksellisen komeasti, oli ilmassa jälleen taikaa. CMLL:ssä on vuosikausia ollut käytössä bleidauskielto Arena Mexicossa, joten pian punaiseksi tahrautuva matto oli todellakin harvinaislaatuinen elämys lucha libren pyhätössä. Mistico jopa harvinaislaatuisesti möi verenhukkaa erinomaisesti läpi ottelun, kun omien sukellusten jälkeen oli vaikeuksia päästä kehään asti ennen uloslaskua. Kokonaisuus oli tulinen Arena Mexicon mylviessä haltioituneena läpi ottelun. Mistico todellakin kamppaili hengestään ja koko kansa hengitti hänen mukanaan.

Misticon uskomaton esitys kansan sankarina ilkeätä ulkomaalaista vastaan oli showpainia kaikista yksinkertaisimmillaan ja ehkä juuri siksi niin toimivaa. Eipä siinä suinkaan haitannut muutaman desilitrallisen vuodattaminen tämän bisneksen vuoksi.

Sijoitus: Top 50

Yuya Uemura vs Yuto Ice

NJPW Road to King of Pro Wrestling Day 2, 6.10.

Yuto Nakashima teki debyyttinsä New Japanin kehässä helmikuussa 2021 Yuya Uemuraa vastaan. Hiljaisessa Korakuen Hallissa Nakashiman debyytti päättyi alle minuutissa miehen kyynärpään mentyä sijoiltaan mattopainissa. Oli sanomattakin selvää, että nuorten leijonien keskinäinen taru tulisi ammentamaan tästä hetkestä vielä vuosien ajan. Päälle neljää vuotta myöhemmin molempien opintomatkat ovat takana ja Nakashimasta on muotounut Yuto Ice, rääväsuinen oman polkunsa kulkija ja hän oli välittömästi voittanut joukkuemestaruuden vakiparinsa OSKARin kanssa. Ensimmäisenä haastovuoroon pääsivät Shota Umino ja, kappas kummaa, Yuya Uemura. Ennen mestaruuskoitosta otettiin alkulämmöt vielä kahden yksilöottelun merkeissä.

Ice on tuonut NJPW:n nuoreen ydinryhmään jotain, mitä sieltä on uupunut, nimittäin tulta ja tappuraa. Muutaman lyhyen kuukauden aikana paluunsa jälkeen (myös jo vuoden 2026 puolella) Ice on tuonut aivan uutta aggressiota ja tulta esiin vastustajistaan. Etenkin “Heat Storm” on kaivannut vähän lämmittelyä jopa onnistuneen G1-kampanjansa jälkeen, niin Ice oli hänelle täydellinen vastapari. Ice saattaa tulevina vuosina nousta arvoon arvaamattomaan mediaseksikkäämpien kilpakumppaneidensa piikkinä lihassa.

Icen asenne otteluun oli yhden miehen kostoretki. Tuo helmikuinen ottelu vuonna 2021 oli vienyt Nakashimalta heti uransa alkuun kahdeksan arvokasta kuukautta. Uemuralle tuo päivä oli ollut sunnuntai. Ei siis ollut ihme, että Ice lähti käyntiin sellaisella aggressiivisuudella, jota Uemura ei aivan osannut odottaa. Ice pieksi Uemuraa ympäri penkkirivejä ja pöytiä, yrittäen pistää miehen maan multiin nuoruuden innolla. Mitä pidemmälle ottelu eteni, niin sitä enemmän Uemura alkoi myös antaa samalla mitalla takaisin. Tällainen huligaanihan ei minun silmilleni ja tontilleni tällä tavalla hypi! Tappeluhan siitä muodostui ja sangen hyvä sellainen.

Hienosti kohtalokasta ensikohtaamista heijastellen Uemuran viimein poltettua käpynsä, otti hän kohteekseen sen saman kyynärpään, jonka hän oli tahattomasti repinyt sijoiltaan neljä vuotta sitten ja aloittanut yksisuuntaisen verifeudin. Tämä on saatana sitä tarinankerrontaa.

Aivan kuten Oiwan kanssa, tulevaisuudessa Uemura ja Ice ottavat yhteen suuremmin panoksin ja suuremmalla näyttämöllä kuin lokakuisessa Korakuenissa. Se lienee vain ajan kysymys.

Sijoitus: Top 50

Open the Triangle Gate Championship
Gajadokuro (KAI, ISHIN & Yoshiki Kato) vs Psypatra (Shun Skywalker & Homare) & Kazuma Kimura

(Dragongate The Gate of Victory Day 3, 8.10.)

Dragongatessa oli pitkästä aikaa tallimullistus käynnissä. Kesän Kobe World oli päättynyt Shun Skywalkerin potkuihin Z-Bratsista, joka johti konnakonglomeraation uudelleenbrändäykseen Madoka Kikutan johdolla. Tuore Gajadokuro oli Dream Gaten lisäksi vienyt nimiinsä Open the Triangle Gate -mestaruuden KAIn, ISHINin ja Yoshiki Katon voimin. Nyt edelleen psykoottinen, mutta hieman enemmän kansan suosiossa oleva Shun Skywalker päätti pilata kelmien iltapäivän ryöväämällä trios-mestaruudet itselleen ja oppipojalleen Homarelle. ISHINin ja toimitusjohtaja Ryo Saiton protesti siitä, että haastajajoukkue tarvitsee ihan oikeasti kolme jäsentä johti siihen, että Skywalker nappasi kehänlaidalta firman tuoreimman debytantin, vasta pari kuukautta painineen Kazuma Kiruman kolmanneksi pyöräksi.

Dragongate ja supertulokkaat, hoh hoijaa, eipä ole taaskaan mitään uutta länsirintamalla. Taasko sitä yritetään väittää, että Koben meijeritehtaalla on valmistunut taas uusi kaveri, joka singahtaa yläkorttiin heittämällä melkein heti kättelyssä. No kyllä minä taas vähän tällaista yritän väittää kulunutta Dragongate-korttia heiluttaen. Tällä kertaa pitää vielä arpoa kummasta kaverista tässä puhuu.

Homare debytoi edeltävänä syksynä, kääntyi heeliksi heti debyyttinsä jälkeen ja astui käytännössä välittömästi aktiivirosteriin jopa poikkeuksellisen nopeasti. Alkuhype oli jopa omissa kirjoissani hieman yliammuttua, mutta on myönnettävä, että mies on kasvanut emotukkansa mittoihin vuoden mittaan ja esiintyy yllättävän kypsästi Skywalkerin isällisen käden opastuksessa. Superpotkujen spämmiminen on myös ominaisuus, ei bugi. Sulavan Homaren rinnalla sai loistaa myös Kimura, joka on todella hiomaton timantti. Karkeat kulmat paistavat nimittäin läpi ilman suurennuslasiakin ja kömpelöitä kömmähdyksiä näkee tässäkin ottelussa, mutta kun kaikki naksahtaa kohdilleen, niin Kimura näyttää aivan ässältä judoheittoineen.

Kahden tulokkaan rinnalla muu kööri hoitaa osansa, jotta kuuden hengen soppa pysyy kasassa. Muutamaa vuotta aiemmin debytoinut Yoshiki Kato on ehjänä ollessaan ihan toimiva iso mies. ISHIN on täydellinen jokapaikanhöylä ja on mies paikallaan ihan joka paikassa. Skywalker kaiken raastavan kikattelun keskellä on edelleen parhaimmillaan räjähtävä elementti. Kaikessa tiiviydessään malliesimerkki siitä, miten pari verrattaista tulokasta saadaan näyttämään tulevaisuuden ässiltä.

Ja ei helvetti, KAI on täällä taas, aika suunnata avohoitoon.

Sijoitus: Top 25

AJPW Triple Crown
Go Shiozaki vs Kento Miyahara

AJPW Raising An Army Memorial Series Day 3, 22.10.

AJPW oli palannut takaisin raiteilleen (tai vanhojen kliseiden turvaan), sillä Kento Miyahara oli noussut Triple Crown -mestariksi jo seitsemättä kertaa. Jotain vanhaa oli kaivettu myös haastajaksi, sillä Go Shiozaki oli tehnyt paluun All Japaniin ja asettunut välittömästi haastajajonon kärkeen. Vaikka Shiozaki olikin ylpeästi huudellut iskulausettaan I AM NOAH vuosikymmenen vaihteessa, niin tuon vuoden 2020 GHC-mestaruuskauden fyysinen rasitus oli vaatinut veronsa. Shiozaki oli viettänyt pitkiä pätkiä loukkaantuneena ja nähnyt oman asemansa NOAH:n huipulla katoavan hetki hetkeltä kauemmas. Niinpä Shiozaki jätti kotinsa koruttomasti ja saapui jälleen All Japaniin. Jälleen on tässä ihan asiaankuuluva termi, sillä Shiozaki oli ollut osallisena myös isossa BURNING-loikassa NOAHista All Japaniin vuonna 2013. Shiozaki oli toki ehtinyt voittaa silloin jo Triple Crownin kertaalleen eikä kohtaaminen Miyaharan kanssa ollut edes ensimmäinen. Vuosikymmen aiemmin Shiozaki oli päihittänyt Miyaharan, kun silloin vielä nuori kolli haastoi vasta uransa toista kertaa kyseisestä arvometallista.

Kyllä vanha vielä jaksoi. On tullut varmaan ennenkin näillä listoilla mainittua, että joku ottelu olisi voinut olla vielä parempi jokunen vuosi takaperin. Se sopinee kuin nenä päähän myös tälle, sillä Miyahara/Shiozaki joskus vuonna 2019 olisi varmaan räjäyttänyt pankkiholveja ympäri planeettaa. Nyt kyseessä on vaan erittäin fyysinen koitos, joka muistuttaa miksi Shiozaki oli hetkellisesti yksi planeetan parhaita ja on taas vuosittainen muistutus siitä, että Miyahara on edelleen niin vaivattomasti maailman parhaimpia. Shiozakin avokämmenet kuuluvat edelleen maailman kärkiluokkaan, joten oli ilo nähdä Miyaharan ihon jälleen tummuvan armottoman rummutuksen alla.

Oliko tämä törkeää hittien soittelua, joka nojasi vahvasti Miyaharan hyväksi havaittuun ottelukaavaan? No kyllä, mutta eipä se päässyt sen kummemmin haittaamaan. Miyaharan yhteys yleisöön on niin komea, että jopa tällainen kohtuullisen simppeli ottelu kahden vanhan tutun yllättävästä yhteentörmäyksestä lentää kuin siivillä. Oli myös aivan mahtavaa nähdä, että vaikka Shiozaki on kuihtunut muutaman vuoden takaisesta, niin hän kykenee edelleen tällaisiin otteisiin. Jotain jätettiin myös hautumaan tulevaa varten, sillä eihän tämä nyt voi olla viimeinen kohtaaminen, eihän?

Sijoitus: Top 50

Open the Twin Gate Championship
D’Courage (Yuki Yoshioka & Dragon Dia) vs LOVE & PEACE (Jacky Kamei & Riiita)

(Dragongate Gate of Destiny Day 2, 3.11.)

Yuki Yoshioka oli menettänyt yli vuoden urastaan silmävamman vuoksi, eikä paluu ollut kovinkaan lupauksia herättävä. Entisen Dream Gate -mestarin askeleesta ja tekemisestä puuttui se lopullinen jokin. Alamaissa tarpomiseen tuli käänne Kobe Worldissa, jossa hän pääsi ottamaan yhteen Hiroshi Tanahashin kanssa. Ottelun jälkeen Tanahashi lahjoitti samasta kaupungista ja koulusta ponnistaneelle Yoshiokalle perinnöksi High Fly Flown, jättäen NJPW:n Yuya Uemuran puimaan nyrkkiään. Yoshioka alkoi löytämään taas paikkansa kehässä ja mies palasi kultakantaan Dragon Dian kanssa nousemalla toista kertaa Open the Twin Gate -joukkuemestariksi. Marraskuiseksi haastajiksi olivat päässeet Jacky Kamei ja Riiita, jotka hakivat ensimmäistä yhteistä joukkuemestaruuttaan.

Dragongate-joukkuetoiminta ei tälläkään kertaa pääse pettämään. Vaikka en ole ihan niin rakastunut tähän, että kohottaisin vuoden parhammaksi joukkueotteluksi tai lähellekään kärkisijoja, niin ei käy kiistäminen että Dragongatessa nämä ukot omaavat hommansa.

Yoshioka on oma suosikkini Dragongaten nykyisyyttä määrittävästä vuoden 2016 dojoluokasta ja on ollut hienoa nähdä miehen löytävän oman groovinsa jälleen. Tämä olikin miehen paras kokonaisesitys alkuvuoden kehäpaluun jälkeen. Status ottelun isompana miehenä on ehkä kohtuullisen helposti ansaittu firman kolmen pienimpiin kuuluvan kaverin rinnalla, mutta Yoshioka pääsee todella käyttämään kokoaan ja fyysisyyttään hyödyksi pistäessään etenkin Jacky Kameita pakettiin.

Kamei itse on jälleen mies paikallaan, sillä hän on Kzyn ohella firman paras isojen otteluiden mies. Vaikka asuste on niin karsea, että se sytytettäisiin Pariisin muotiviikoilla lavalla tuleen, niin kehässä tyylitajua löytyy tarpeeksi ollakseen aivan mainio myydessään kurmutusta ja tehdessään huikaisevia comebackeja. Dia ja Riiita ovat myös oleellisia osia ottelua, sillä ei tämä millään muotoa yksilöottelu ole. D’Courage vuosien varrella hitsautunut yhteen Dragongaten protagonisteiksi, mutta Kamei ja Riiita ovat lyhyen vuoden aikana kohonneet yhdeksi maailman parhaista joukkueista. Dragongaten tyylin vuoksi tätä nannaa saa kohtuullisen harvoin nauttia kahdella kahta vastaan, mutta kun sitä saa ja se osuu uomiinsa, niin ei voi muuta kuin hattua nostaa.

Ottelu, joka melkein missä tahansa muussa promootiossa olisi ehdoton vuoden ottelu. Dragongatelle se oli vaan yksi monista tittelistä kamppailleista kohtaamisista.

Sijoitus: Top 50

Kaisei Takechi & Konosuke Takeshita vs Kazusada Higuchi & Takeshi Masada

(DDT Ultimate Party, 3.11.)

DDT:n vuoden kovimmat bileet ladataan täyteen tähtivoimaa, niin kaikki kynnelle kykenevät sankarit oli saatava paikalle. Lupauskaartin kärkinimi Takeshi Masada ja laatulohi Kazusada Higuchi pääsivät ottamaan miehestä mittaa kahden hieman nimirikkaamman kaverin kanssa. Tanssitähti Kaisei Takechin esiintymiset DDT:ssä eivät olleet jääneet vaan siihen yhteen ainoaan, vaan oli jatkanut muun kalenterin lomassa paineja satunnaisen epäsatunnaisesti raahaten samalla kiljuvaa fanilaumaansa lehtereille. Konosuke Takeshita olikin sitten se painifaneille tutumpi kaveri, sillä showpainin kolmoisagentti ei tohtinut unohtaa kotipromootiotaan. Iso showcase-ottelu ei muuta lisämaustetta enää kaivannut.

Ottelun viihdyttävyydestä kertoo paljon se, että tutuimpaan ja tasokkaimpaan ottelupariin Higuchiin ja Takeshitaan turvauduttiin lopulta harvinaisen vähän. Olisinko katsonut jähmeiden raskassarjalaisten iskujenvaihtoa enemmänkin, no totta kai! Mutta olen myös perso sille, kun veteraanit kurmuuttavat nuorempiaan armotta. Niinpä ottelun anti olikin pitkälti sitä, että Takeshita kurmootti melkein samasta puusta veistettyä kloonitehtaan tuotosta Masadaa (jota ei tietenkään pidä sekoittaa deathmatch-köriläs Masashi Takedaan), Higuchi yritti kairata kämmenen mentävän reiän Takechin rinnuksiin ja Masada puolestaan kiusasi julkkisnousukasta siinä välissä kun sai itse happea.

Takechi oli jälleen ottelun iso fokus, kuten tähtistatukseen vähän kuuluu. Yleisö käy kuumana ja vaikka mies ei nyt missään nimessä ole huippuunsa kiillotettu timantti, niin hän pysyy mukavasti muiden mukana. Saan toki myös suurta iloa kliseestä, jossa kuppikuntaiset painijat vieroksuvat julkkistulokasta kuin Aku Hirviniemeä Arena Mexicossa.

DDT:n tulevaisuus lienee Masadan ja Takechin kaltaisten kaverien käsissä ja tämänkaltaiset ottelut pitävät omat toiveet DDT:n seuraavan vuosikymmenen isoista matseista korkeina. Danshoku Dino perseilee vielä vähintään seuraavan vuosikymmenen mukana menossa ja karkottaa pahaa-aavistamattomat vieraat vilkkaasti muille maille, mutta meille jotka kokemuksensa selviämme, niin on luvassa vielä sitä hyvää.

Sijoitus: Top 50

KO-D Openweight Championship & DDT Universal Championship
Yuki Ueno vs Minoru Suzuki

DDT Ultimate Party, 3.11.

Bileillan pääottelussa olivat kaikki marmorinkuulat panoksena, kuten kehno anglismi kuuluu. KO-D Openweight -mestari Yuki Ueno ja DDT Universal -mestari Minoru Suzuki ottivat yhteen ja molempien vyöt olivat panoksena. Lisäjännitettä koitokseen toi se, että Suzuki oli vyöttänyt Universal-vyönsä juuri Uenolta alkuvuoden Judgment-tapahtumassa.

Juuri kun on ehdättänyt DDT:n nuorisoa kehua, niin heti seuraavassa matsissa pitää isoa kättä ojentaa tietysti Metusalemin luokkakaverille Suzukille. Jotenkin vielä 57-vuotiaana ja parhaiden päivien ollessa jossain kaukana peräpeilissä Suzuki onnistuu repimään itsestään vielä tällaisen näytöksen esiin. Onneksi tyyli nojaa lukkopainiin ja mestarilliseen psykologiaan eikä hulluihin temppuihin. Odotan kauhulla irtoaako Suzukista vielä jotain näin hyvää 60 vuoden tuolla puolen. Tässäkin hän paljastaa Pancrase-pussistaan siirtymisen polvilukkoon, jota kukaan ei ole tajunnut edes yrittää vuosikausiin. Sadistinen Suzuki kiduttaa nuorempaansa sillä ilolla, joka on tehnyt miehestä absoluuttisen legendan.

Onneksi vastapuolella on myös toinen absoluuttinen psykopaatti vastassa. Kota Ibushin kloonitehtaan ohjelmointi alkaa vihdoin pelittää, kun Ueno alkaa leikkiä Suzukilla ja antaa ilkeyttä samalla mitalla takaisin tallomalla tämän naamaa kaikella torakoille myönnettävällä kunnioituksella. Jossain toisessa ottelussa kaverin naamaan hekottelu ja virnuilu ei toimisi, mutta tässä se kyllä toimii pitkän ja ansaitun väännön aikana.

Ueno myy jalkaansa erittäin onnistuneesti Suzukin kidutuksen aikana, vaikka oppi-isänsä oppien mukaisesti homma pääseekiin unohtumaan loppua kohden. Adrenaliini on helvetillistä huumetta.

Ueno oppii tässä henkisen keskisormen näyttämisen jalon taidon ja sementoi asemansa DDT:n ässänä. Yksi vuoden parempia klassisen kaavan purokoitoksia.

Sijoitus: Top 25

Sendai Girls World Championship
Chihiro Hashimoto vs Sareee

(Sendai Girls – Chihiro Hashimoto 10th Anniversary, 16.11.)

Chihiro Hashimoto oli saanut jyllätä vapaana ympäri maita ja mantuja jo vuosikymmenen ajan, niin oli tullut hyvä paikka juhlistaa vuosipäivää. Korakuen Hallissa oli siis hyvä syy puolustaa Sendai Girlsin mestaruutta rakasta kilpakumppania Sareeeta vastaan.

Loppuvuodesta tulee aina hirveä kiirus saada kaikki rästilistat suositeltujen otteluiden osalta valmiiksi. Jotkut ohi menneet matsit kulkevat silmien alta jälkeä jättämättä, jotkut ovat mukavan katsottavia, jotkut ovat hyviä mutteivat vuoden parhaita ja sitten on näitä mitä ihmettelee, miksi tämän kanssa meinasi tulla kiire enkä rynnännyt suorinta tietä kisakatsomoon. Ei tämä mistään puskan takaa tullut, Hashimoto ja Sareee ovat omia suursuosikkejani ja kaksikon edeltävä keskinäinen kohtaaminen edeltävältä vuodelta oli myös sen vuoden yksi ehdottomia suosikkejani.

Vaikka alku ei ole yhtä räjähtävä kuin puoltatoista vuotta aiemmin, niin prameammat puitteet ja kuumempi yleisö Korakuen Hallissa tarjoavat vähintään yhtä hyvän kokemuksen. Eihän Shinjuku FACEssa varsinaisesti mitään vikaa ole näin etäyhteyksien välityksellä, mutta Korakuen on aina Korakuen.

Vihaista vääntöähän tämä oli alusta loppuun, kun kaksi arkkivihollista pyrkivät lyhentämään toistensa säkäkorkeutta joko polvista tai niskasta leikkaamalla. Kyllä te osaatte ehkä arvata mitä seuraavaksi kirjoitan: kovia iskuja, niskanikamia särkeviä heittoja ja tämäköitä tällejä nähdään aivan tarpeeksi. Kaksikon välinen kemia ei ole kadonnut mihinkään. Vaikka iskujenvaihto ei ole aivan samalla tasolla kuin Sareeen ja Syurin välillä, niin Hashimoto tuo enemmän lihaa tiskiin kuin edeltämainittu kaksikko kykenee. Hyvästi kauniit potkut, tervetuloa jykevät Lariatit.

Sareee, Hashimoto ja monet muut näyttivät tänäkin vuonna, että joshipaini on enemmän kuin vaan mitä isoin promootio Stardom tarjoaa. Nimittäin tämä kaksikko teki sen taas ja iski kasaan vuoden parhaan naisten ottelun. Ei, en kykene havainnoimaan omaa selkeää puolueellisuuttani asian suhteen.

The girls are back in town.

Sijoitus: Top 10

AEW Tag Team Championship
Brodido (Brody King & Bandido) vs FTR (Dax Harwood & Cash Wheeler)

(AEW Full Gear, 22.11.)

AEW:n joukkuedivisioona oli löytänyt yllättäen uudet isännät loppukesästä. Hurt Syndicaten dominantin mestaruuskauden (kolminottelussa, mestareita selättämättä) oli lopulta katkaissut Brody Kingin ja Bandidon yhteenheitetty paritus, joka oli löytänyt keskinäisen kemian pyytämättä ja yllättäen. Brodido oli osoittautunut kovaksi mestarijoukkueeksi ja kerryttänyt kolmen kuukauden sisään jo komeat viisi onnistunutta puolustusta. Nyt haastovuoroon nousi ketkäpä muut kuin Dax Harwood ja Cash Wheeler, FTR. Kaksikko oli jälleen kääntynyt konniksi keväällä puukottaessaan Adam Copelandia selkään, napannut Stokely Hathawayn uudeksi managerikseen ja noussut yhdeksi AEW:n varmimmista buuausmagneeteista. Olipa siinä käynyt vielä niin, että Brodido oli joukkuemestaruuden voittanut juurikin FTR:n selättämällä. Jatkuisiko Brodidon kanan lento vai nousisiko FTR jo kolmatta kertaa joukkuedivisioonan huipulle?

Kummastelen jälleen kerran omien makunystyröideni paikkaansapitävyyttä. Väitän kyllä rakastavani joukkuepainia, mutta tänäkin vuonna parhaat klassiset kaksi kahta vastaan -ottelut löytyvät täältä listan häntäpäästä. Kyllä, vuoden viiteenkymmeneen kovimpaan mahtuu vain pieni osa vuoden aikana tapahtuneista otteluista, mutta voisi silti luulla, että rakastamani dynamiikka nostaisi ottelun osakkeita ilmaiseksi vähän korkeammalle. Siinäpä pitkäpiimäinen selitys sille, että tämä marraskuinen mättö oli lopulta vuoden suosikkini perinteisistä joukkueotteluista.

Bandido on saanut loistaa läpi vuoden ison profiilin yksilöotteluissa, mutta AEW:n puolella PPV-tasolla tämä oli todellakin miehen vuoden suurin napakymppi. Karismaattinen luchador villitsi kansaa jälleen taistellessaan ketkukaksikkoa vastaan alivoimalla. Kyllä vain, suosikkikliseeni, joukkueparin tyrmääminen ottelusta pellolle pitkäksi ajaksi nosti jälleen kaunista turpaansa. Siinä sai Bandido taistella oikein urakalla ja sai yleisön kunnolla mukaansa. Eipä siinä haitannut laisinkaan, että FTR oli edelleen vireessä yhtenä maailman parhaana joukkueena. Sulavan joukkuepainin erikoismiehet ovat vauvanaamoina hyviä, mutta konnina aivan mahtavia. Duo rytmittää ottelunsa aivan erinomaisesti ja vaikka ovatkin päällepäin vanhan koulukunnan nyrkkisankareita Andersonien sukupuusta vuoltuna, niin tahti ja spotit pitävät miehet myös modernin painin vauhdissa mukana.

Brody King isona, pelottavana ja melkein pysäytettävissä olevana monsterina oli se viimeinen silaus. King on jopa hieman aliarvostettu raataja, mutta on läpi AEW-uransa ottanut mahdollisuuksistaan aina kaiken irti. House of Black -hullunmyllystä vihdoin irtautunut King on ruusunsa ansainnut ja jos Bandidon osakkeet kohosivat joukkuemestaruuden myötä, niin saman voi sanoa Kingin osakesalkusta.

Joukkuepaini on parhaimmillaan parasta. Tai ainakin melkein.

Sijoitus: Top 50

Kyle Fletcher vs Jon Moxley

(AEW Worlds End, 27.12.)

AEW:n Continental Classic oli tuonut valoa vuoden pimeimpään aikaan, kun vuoden loppu oli taas vietetty tiukkaan turnaustoimintaan pitkälti keskittyen. Kahden kuusihenkisen lohkon laatuottelut olivat pitäneet viikottaisjaksot jälleen kurissa ja nuhteessa keskittyen urheiluhurmokseen ja -tunnelmaan. Kaikki kiva kuitenkin loppuu aikanaan ja jossain vaiheessa olisi jälleen voittaja kruunattava. Worlds Endissä nähtäisiin jälleen välierät ja finaali. Toinen välieräottelu iski vastakkain Kyle Fletcherin, Don Calliksen perheen jalokiven, joka oli voittanut lohkonsa toista vuotta putkeen, sekä Jon Moxleyn, Death Ridersin nokkamiehen, joka oli tuskaisen syksyn myötä alkanut kairata kansan kunnioitusta takaisin hikipisara kerrallaan.

Olipahan räjähtävä päätös Continental Classicille…

Ai niin, tätä seurasi vielä loppuottelu.

Olipahan räjähtävä loppusuora Continental Classicille! Moxley ja Fletcher täräyttivät melkein yllättäen turnauksen parhaan ottelun kasaan. Eihän se nyt olisi pitänyt olla yllättävää, mutta olipahan silti. C2 oli kulminaatipiste Fletcherin koko vuoden jatkuneelle kasvulle ja kehitykselle. Vuosi takaperin Fletcherin alkuhype Will Ospreayta vastaan kantoi C2-välierään asti, mutta vuosi 2025 näytti, että nuori aussi ei tarvitse Ospreayn ohjaavaa kättä noustakseen huipputason suorituksiin. Fletcher kasvoi vuodessa aivan pääottelutason kynnykselle ja tämän tason ottelut kertovat kyllä miksi.

Moxleyn muodonmuutos vuoden jälkimmäisellä puoliskolla oli myös ihailtavaa. Alkuvuoden kompastelujen jälkeen Moxley löysi jälleen askelmerkkinsä. Ottelusarjat Hangman Pagea, Daniel Garciaa, Darby Allinia ja Kyle O’Reillya vastaan näyttivät, että AEW:n ässä ei ole vielä himmentynyt. Yksi turnaus riitti siihen, että sama yleisö, joka vielä puolitoista kuukautta aiemmin karjui Moxleyta luovuttamaan, niin tällä kertaa kannusti tätä jaksamaan taistelua. Näin simppelin kaunista se homma on. Moxley oli aivan mahtava myydessään jalkaansa, jonka kimpussa Fletcher lakkaamatta työskenteli. Ja kun iskuja vaihdettiin, ei pippurissa ja suolassa tosiaan oltu säästölinjalla.

Malliesimerkki tarinankerronnasta painin kautta. Ei se saatana ole niin vaikeaa ymmärtää!

Erityisbonuksena vuoden Kota Ibushi -palkinto menee Kyle Fletcherille, jonka niska näytti taittuvan niin mutkalle, että olisin itse ollut soittamassa jo hätäkeskusta paikalle.

Sijoitus: Top 50

AJPW Triple Crown
Yuma Anzai vs Kento Miyahara

(AJPW New Year’s Eve, 31.12.)

Vuodenvaihde kerää melkein kaikki isot pelurit Tokioon isojen tapahtumien muodossa Wrestle Kingdomin alla. Vanhan vuoden puolella otsikot vievät Stardom (en ehtinyt (taaskaan) sen pariin) sekä AJPW ennen uuden vuoden todellisia hulinoita. Tänäkin vuonna AJPW oli vaivautunut heittämään herkullisen syötin ilmoille pääottelun muodossa. Järkkymätöntä Kento Miyaharaa ja tämän Triple Crown -kautta saapui horjuuttamaan promootion kasvava ässä Yuma Anzai. Kaksikon edeltävä Triple Crown -kohtaaminen keväällä 2024 oli kääntynyt Anzain niukkaan voittoon, mutta Jumbo Tsurutan muottiin kypsyteltävä painija ei ollut vielä onnistunut naulitsemaan lopullisesti itseään ässäksi ässän paikalle. Miyahara ei lähde täältä kulumallakaan ja vaaditaan melkoinen mies repimään hänet alas valtaistuimeltaan. Anzai oli onnistunut siinä jo kerran, mutta pystyykö hän siihen, kun Miyahara on tällä kertaa mestarin asemassa.

Ai että, olipahan matsi. Miyahara ja Anzai ovat kuin luodut toisilleen. Anzai on nuori, innokas ja täynnä tunteen paloa sekä kaipuuta nousta vuoren huipulle. Siellä huipulla seisoo Miyahara, joka tekee kaikkensa pitääkseen jalkansa tiukasti naulittuna paikalleen. Miyahara saa tässä olla paikoin se ilkeä veteraani, joka kirjaimellisesti polkee nuorempia alleen pitääkseen kynsin ja hampain kiinni asemastaan All Japanin ässänä. Anzai on puolestaan lukenut Miyaharan kootut teokset melkein kannesta kanteen ja osaa jo pikkuhiljaa ennustaa Miyaharan kikkapussin sisällön ja kouraista sieltä itselleenkin pari temppua. Alkupuoli pysyikin jännittävänä Anzain löytäessä oikean vastauksen Miyaharan tavaramerkkeihin kerta toisensa jälkeen.

Onhan se perinpohjin Miyaharan ottelu kuuluisine kehäalueen brawlauksineen, pääpuskuineen ja paalujunttineen, mutta alku ja loppu nostavat tämän ottelun aivan vuoden parhaimmistoon kuuman yleisön ohella. Polvi-iskujen villi taistelu piti varpaillaan aivan loppumetreille asti. Vaikka olin tarpeeksi myöhässä ottelua katsoessani, että tiesin voittajan jo etukäteen, niin silti lopun läheltä piti -tilanteet saivat minut epäröimään tietojani, mikä on paras mahdollinen kehu, minkä voin antaa ottelulle, josta olen jo päässyt spoilaantumaan.

Kalkkiviivoilla kiritään vielä melkein kärkisijoille asti. Älä koskaan lähetä äänestyslipukettasi ennen kuin vuoden viimeinen Miyahara-matsi on takapeilissä. Toivotaan samalla, että Miyahara ja Anzai ratkovat paremmuuttaan tulevina vuosina vielä monen monta kertaa.

Sijoitus: Top 10

---

Eniten otteluita promootioittain:

1. NJPW* (13 ottelua)
2. AEW* (9 ottelua)
3. CMLL*, Dragongate (5 ottelua)
4. AJPW, DDT, Sendai Girls (3 ottelua)
5. ROH (2 ottelua)
6. NOAH, DEFY, BJW, Sareee-Ism, Marvelous, GDT, DGUSA/PWR, DEADLOCK, Stardom, Takayamania, CRAZY FEST (1 ottelu)

*Wrestle Dynasty laskettu mukaan NJPW:lle, AEW:lle ja CMLL:lle.

Vaikka NJPW:n vuoden buukkaus, etenkin G1 Climaxin kohdalla, jätti toivomisen varaa, niin aivan kärkiotteluiden osalta oltiin silti hieman yllättäen omassa luokassaan. Onko Dave Meltzer aivopessyt minua rakastamaan NJPW:n isojen otteluiden kaavaa ehdottomasti ja kritiikittömästi? Aivan selkeästi, olisihan se nyt aivan kummallista jos täällä jotain omia mielipiteitä kehdattaisiin esittää! NJPW:n aivan kärkiluokan ottelut kutittivat jälleen makunystyröitäni kiitettävästi, onhan koko top 3 tällä kertaa leijonanmerkin hallussa. Samalla kyseessä on ensimmäinen kerta, kun yksi promootio vie koko kärkikolmikon itselleen.

AEW ajaa vähemmän yllättäen kakkospaikalle ja jättää kolmossijalle CMLL:n. Henkisesti kolmospaikka kuuluisi Dragongatelle, sillä Wrestle Dynasty oli lähinnä nimellisesti myös CMLL:n tapahtuma. Muuten promootiolista ei suurempia yllätyksiä tarjoa, tänä(kin) vuonna mentiin aika vahvasti puropainotteisella linjalla. Suurimmat syyt lienevät kovin satunnaiseksi jääneessä indylafkojen katselussa, niin promootiokattaus tuppaa keskittymään nousevan auringon maan suuntaan.

Eniten otteluita painijoittain:

1. Konosuke Takeshita (7 ottelua)
2. Bandido, Zack Sabre Jr (4 ottelua)
3. Kenny Omega, El Desperado, Kzy, Chihiro Hashimoto (3 ottelua)
4. Sareee, Meiko Satomura, Kento Miyahara, Yuma Anzai, Yuya Uemura, Kosei Fujita, Oleg Boltin, Gabe Kidd, Jun Kasai, YAMATO, Kazusada Higuchi, Yuki Ueno, Shun Skywalker, ISHIN, Hechicero, Jon Moxley, Ben-K, Aja Kong, Mascara Dorada, Jacky Kamei, Riiita, Katsuyori Shibata, Minoru Suzuki (2 ottelua)

Yllättäen kärkisijan nappaa Konosuke Takeshita. Yllättäen siinä mielessä, että ennen listan kokoamista olin varma että kuvitteellinen pokaali menisi vihdoin Zack Sabre Jr:n kelmeisiin sormiin, mutta toisin kävi. Showpainin kolmoisagentti saalisti ottelumäärän kokoon neljässä eri promootiossa. ROH:n asema promootiona on toki hivenen kysenalainen, mutta menköön. ZSJ toki nappaa hopeaa tässä kategoriassa, mutta rinnalle pääsee toinen yllättäjä. Bandidon paluu kuvioihin meni niinkin tulisesti, että kiri riitti palkintosijoille asti. Tuttuja nimiä riittää myös muille sijoille. Deathmatch-edesottamukset nostivat El Desperadon framille, Kzy oli muutaman vahvan monen hengen joukkuematsin voimalla taas Dragongate-köörin kingi ja Kenny Omega oli terveenä olleessaan jälleen maailman parhaimmistoa. Chihiro Hashimoto lunastaa vihdoin hypetykseni suosikkinani ja kirii Sareeen ohitse. Kahden ottelun edustajissa alkaakin olla taas hirveästi ruuhkaa.

Eiköhän se merkkimaraton ala olla taas pikku hiljaa taputeltu. Vuoden päästä jatketaan taas, ainakin toivon mukaan. Jollainhan tämä bittiavaruus pitää täyttää ja mikä olisikaan siihen sen parempaa kuin vuosittaiset jorinat painihippaloista?